Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Sorkkaraudat ja moukarit tekivät jo työtään alhaalla. Voimalla, jonka tietoisuus vaaran läheisyydestä teki kymmenkertaiseksi, hän nosti hirsistä suurimman ja painavimman, työnsi sen ulos eräästä aukosta ja antoi sen liukua pengermän kaiteitten yli ja syöksyä syvyyteen. Pudotessaan näin sadankuudenkymmenen jalan korkeudesta tuo raskas tukki raapi mennessään tornin seinää, särki kuvanveistoksia ja pyörähti usean kerran ympäri kuin myllynsiipi, joka itsekseen liikkui avaruudessa. Vihdoin se jysähti maahan, kuului kauheita huutoja, ja tuo musta tukki näytti torille pudotessaan loikkaavalta käärmeeltä.
Quasimodo näki kulkurien hirren pudottua hajaantuvan kuin lapsen puhaltaman tuhkan. Hän käytti hyväkseen heidän hämmästystään, ja sillä aikaa kun he taikauskoisen kauhun vallassa katselivat tuota taivaasta pudonnutta tukkia ja sen jälkeen ampuivat kuuron nuolia ja luoteja päin portaalin kivipyhimysten silmiä, Quasimodo keräsi kaikessa hiljaisuudessa soraa, kiviä, vieläpä muurarien työkalupussejakin samalle kaiteelle, josta hirsi oli syöksynyt alas.
Kun kulkurit uudelleen hyökkäsivät kirkon ovea vastaan, alkoi heidän ylleen sataa kiviä, ja heistä tuntui siltä, kuin kirkko ravistelisi palasia itsestään heidän ylleen.
Joka tällöin olisi voinut nähdä Quasimodon, olisi kauhistunut. Paitsi niitä heittoaseita, joita hän oli kasannut kaiteelle, hän oli kerännyt suuren kiviröykkiön myös pengermälle. Kun varasto kaiteella oli loppunut, hän kävi käsiksi vararöykkiöön, hän kumartui ja nousi, kumartui ja nousi edelleen uskomattoman nopeasti. Hänen suuri tontunpäänsä nojautui kaiteen yli, suuri kivi putosi, sitten toinen, kolmas. Tuolloin tällöin hän seurasi katseellaan jotakin suurta kiveä, ja kun se osui hyvin, hän sanoi: Heh!
Kulkurit eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttaan. Tuo suuri ovi, jota he lakkaamatta puskivat, oli jo toistakymmentä kertaa rysähtänyt heidän tammisen muurinsärkijänsä raskaista iskuista sadan miehen voimalla. Ovensivut halkeilivat, kohokoristeet pirstoutuivat, saranat hypähtivät joka iskusta, laudat irtautuivat liitoksistaan, ja raudoitusten väliset puuosat pirstoutuivat jauhoksi. Quasimodon onneksi oli ovissa enemmän rautaa kuin puuta.
Hän huomasi kuitenkin, että suuri ovi oli särkymäisillään. Vaikka hän ei kuullutkaan mitään, kumahti kuitenkin muurinsärkijän joka isku kirkon hautaholveissa ja hänen aivoissaan. Hän näki pengermältään kulkurien raivoisina ja voitonvarmoina puivan nyrkkiä kirkon pimeälle julkisivulle, ja hän toivoi että hänellä ja mustalaistytöllä olisi siivet, kuten pöllöillä, jotka lehahtivat lentoon hänen päänsä yläpuolella.
Hänen kivisateensa ei enää kyennyt karkottamaan hyökkääjiä.
Tämän tuskallisen huomion tehtyään hän näki sen kaiteen alapuolella, josta hän murskasi kulkureita, kaksi pitkää kivistä vesitorvea, jotka päättyivät aivan pääportaalin kohdalle. Näitten torvien yläpää oli pengermän pinnassa. Hänessä heräsi muuan ajatus, josta tajusi olevan hyötyä. Hän juoksi silmänräpäyksessä pieneen tornihuoneeseensa, toi sieltä sylillisen kuivia risuja, heitti ne torvien suulle, keräsi risujen päälle kasan rimoja ja lyijykääröjä, joita hän ei vielä ollut käyttänyt, ja sytytti risuihin tulen lyhdystään.
Kun kiviä ei enää satanut, kulkurit eivät enää katselleet ylös. Huohottaen kuin metsäsian pesään hyökkäävät koirat, he tunkeilivat pääoven ääressä, joka yhä kesti, vaikka paikoin olikin jo ruhjottu. He odottivat innoissaan ratkaisevaa iskua, joka saisi sen murtumaan. Jokainen halusi päästä ensimmäisten joukossa sisälle, kun se avaisi pääsyn tähän tuomiokirkkoon, tuohon suunnattomaan aarreaittaan, johon oli kerätty kolmen vuosisadan rikkaudet. Villisti ja riemukkaan himokkaasti ulvoen he johtivat toistensa mieleen noita kauniita hopearistejä, kauniita kultakoristekaapuja, kauniita hautakoristeita kullatusta hopeasta, kuorin suurta komeutta, pyhimyslippaita, kynttilänjalkoja, rippileipärasioita, tabernaakkeleita ja pyhäinjäännöskätköjä, jotka loistavina juhlapäivinä, jouluna kynttiläin hohteessa, pääsiäisenä auringonvalossa, peittivät alttarit kokonaan kullalla ja timanteilla. Varmaa on, että nuo raajarikot, pyhiinvaeltajat, arkkikätyrit ja vapaat peitset ajattelivat paljoa vähemmän mustalaistytön vapauttamista kuin kirkon ryöstämistä. Uskommepa kernaasti, että Esmeraldan vapauttaminen oli suurelle osalle heistä vain tekosyy, mikäli varkaat yleensä tekosyitä tarvitsevat.
Kun he parhaillaan järjestäytyivät muurinsärkijän ympärille viimeiseen ponnistukseen, kun kaikki henkeä pidättäen jännittivät lihaksiaan pannakseen tähän ponnistukseen kaiken voimansa, silloin kuului yhtäkkiä joukon keskeltä vielä kauheampia parkaisuja kuin tukin pudotessa. Ne, jotka eivät huutaneet, jotka vielä olivat hengissä, katsoivat ylös. — Kahdesta kohdasta virtasi ylhäältä rakennuksesta sulaa lyijyä tiheimpään väkijoukkoon. Tämä kiehuva metalli litisti alleen tuon ihmismeren, johon se lävisti kaksi mustaa ja suitsevaa aukkoa aivan kuin kuuma vesi lumeen. Niissä vääntelehti kuoleman kielissä puoliksi palaneita ihmisiä, jotka karjuivat tuskasta. Noista kahdesta päävirrasta räiskyi tuo kauhea sade pisaroina väkijoukkoon ja tunkeutui tulikairoina pääkalloihin. Tuo raskas tuli sirotti noiden onnettomien päälle tuhansittain hauleja.