— Seuratkaa minua, pojat!
Pian portaat olivat pystyssä alemman patsasrivin kaidetta vasten toisen sivuportaalin kohdalla. Kulkurit tunkeilivat portaitten ympärillä rynnätäkseen niitä myöten ylös. Mutta Jehan piti puoliaan ja astui ensimmäisenä portaille. Nouseminen kävi hitaasti. Ranskan kuninkaitten patsasrivi on noin kuudenkymmenen jalan korkeudella lattiasta ja yksitoista askelmaa lisäsi vielä tätä korkeutta. Jehan, jota raskas varustus haittasi, nousi vain verkalleen pitäen toisella kädellä kiinni porraspuista ja kantaen toisessa jousipyssyä. Päästyään puolitiehen, hän loi surumielisen silmäyksen siihen ruumiskasaan, joka peitti portaat.
— Voi! sanoi hän, tuo ruumisröykkiöhän on Iliadin viidennen laulun veroinen! — Sitten hän jatkoi kiipeämistään. Kulkurit seurasivat häntä. Heitä oli mies joka askelmalla. Kun näki tuon rautaselkäjuovan kohoavan pimeässä kesäyössä, olisi luullut näkevänsä terässuomuisen käärmeen matelevan kirkon seinää myöten. Jehan, joka viheltäen nousi etunenässä ja muodosti pään, teki mielikuvan täydelliseksi.
Vihdoin ylioppilas pääsi kaiteelle saakka ja kiipesi sen yli varsin keveästi koko kulkuri joukon riemuitessa. Päästyään siten linnan herraksi hän päästi ilohuudon, mutta vaikeni äkkiä kivettyneenä. Erään kuningaspatsaan takaa hän oli keksinyt Quasimodon kiiluvan silmän.
Ennen kuin kukaan muu ryntääjistä oli ehtinyt astua pengermälle, oli tuo kauhea kyttyräselkäinen yhdellä harppauksella syöksynyt portaitten luo, tarttunut sanaakaan sanomatta suurilla käsillään niiden päihin, työntänyt ne jättiläisvoimin seinästä ulommas, huojuttanut hetken noita ylhäältä alas saakka kulkureita täynnä olevia pitkiä, heiluvia portaita edestakaisin ja sitten äkkiä yliluonnollisella ponnistuksella töytäissyt ne ihmisineen päivineen torille päin. Tänä hetkenä vapisivat rohkeimmatkin. Silmänräpäyksen nuo sysätyt portaat seisoivat pystyasennossa aivan kuin kahden vaiheilla, alkoivat sitten huojahdella ja syöksyivät vihdoin kauheassa kuudenkymmenen jalan kaaressa taaksepäin torille ihmistaakkoineen nopeammin kuin nostosilta, jonka ketjut katkeavat. Kuului kauhea kirousten huuto, sitten kaikki oli hiljaista, ja vain joku vaivainen raajarikko ryömi esille ruumiskasoista.
Riemuhuutoa seurasi nyt tuskan ja vihan sorina. Quasimodo seisoi hievahtamatta nojaten käsivarsillaan kaiteeseen ja katsellen torille. Hän näytti vanhalta pitkätukkaiselta kuninkaalta ikkuna-aukossaan.
Jehan Frollo oli joutunut sangen arveluttavaan asemaan. Hän oli parvekkeella kahden kesken tuon pelottavan kellonsoittajan kanssa, erotettuna tovereistaan, jotka olivat kuudenkymmenen jalan korkuisen pystysuoran muurin juurella. Quasimodon huojuttaessa portaita ylioppilas oli rientänyt ovelle, jonka hän luuli olevan auki. Mutta se olikin kiinni. Kuuro oli pengermälle juostessaan sulkenut sen jälkeensä. Jehan oli silloin piiloutunut erään kivikuninkaan taakse ja tuijotti kyttyräselkää henkeä pidättäen ja yhtä säikähtäneen näköisenä kuin se onneton, joka liehitteli erään eläintarhan vartijan vaimoa ja eräänä iltana rakkauskohtaukseen mennessään erehdyksestä kiipesi väärästä kohdasta muurille ja kohtasi odottamatta jääkarhun.
Aluksi kuuro kellonsoittaja ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; mutta vihdoin hän käänsi päänsä ja suoristautui äkkiä. Hän oli äkännyt ylioppilaan.
Jehan valmistautui ankaraan iskuun, mutta kuuro ei liikahtanutkaan; hän oli vain kääntynyt ylioppilaan puoleen ja katseli häntä.
— Ho! ho! sanoi Jehan, miksi katselet minua noin tuolla ainoalla surumielisellä silmälläsi?