Ja samalla tuo nuori hulivili jännitti salaa jousensa.
— Quasimodo! huusi hän, minä muutan liikanimesi. Tästä lähin nimitetään sinua sokeaksi.
Hän laukasi. Sulitettu nuoli suhahti ilmassa ja tunkeutui kyttyräselkäisen vasempaan käsivarteen. Quasimodo ei välittänyt siitä sen enempää kuin kuningas Faramond, jos hän olisi saanut naarmun. Hän tarttui nuoleen oikealla kädellään, veti sen haavasta, taittoi sen tyynenä polveaan vasten ja pikemminkin pudotti kuin heitti palaset maahan. Mutta Jehan ei enää ehtinyt ampua uudelleen. Taitettuaan nuolen Quasimodo ponnahti yhdellä harppauksella kuin heinäsirkka ylioppilaan kimppuun, jonka varustus litistyi töytäyksestä muuria vasten.
Ja nyt näki joukko soihtujen valossa hirvittävän näyn.
Quasimodo oli vasemmalla kädellään tarttunut ylioppilaan molempiin käsiin tämän seisoessa kauhusta mykistyneenä ja liikahtamattomana ja poimi oikealla ääneti uhkaavan hitaasti kaikki hänen varustuksensa, miekan, tikarit, kypärän, rintahaarniskan ja käsivarrensuojukset. Olisi luullut näkevänsä apinan kuorivan pähkinää. Quasimodo heitti pala palalta jalkoihinsa ylioppilaan rautakuoren.
Kun Jehan näki aseensa ja varustuksensa riisuttavan ja tunsi olevansa turvattomana noissa kauheissa käsissä, hän ei koettanutkaan puhua tuolle kuurolle, vaan alkoi julkeasti nauraa hänelle vasten kasvoja ja laulaa kuusitoistavuotiaan huolettomalla pelottomuudella siihen aikaan yleistä laulua:
Yhä kaupungillamme on näkö hieno ja huoleton, se vaikka ryöstetty on…
Hän ei ehtinyt pitkälle. Quasimodon nähtiin seisovan patsaskäytävän reunalla ja pitäen toisella kädellään ylioppilasta jaloista heiluttavan häntä syvyyden yllä kuin mitäkin linkoa. Sitten kuultiin kolahdus, aivan kuin luulipasta olisi lyöty seinää vasten, ja sen jälkeen putosi alas jotakin, joka noin kolmanneksen matkaa tehtyään tarttui erääseen seinänulkonemaan ja jäi siihen riippumaan. Se oli kuollut ruumis kahtia taittuneena, selkä katkenneena ja pääkallo särkyneenä.
— Kostoa! huusi Clopin.
— Rynnäkköön! kiljui väkijoukko.