— Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja. He ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he ovat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen vero-oikeuttaan.
— Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan koetti salata.
— Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques, — he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän majesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.
— Hohhoh! sanoi kuningas.
Hän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot säteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin koetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä tänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti mietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.
— Onko heitä paljonkin? kysyi hän äkkiä.
— On varmasti, teidän majesteettinne, vastasi mestari Jacques.
— Miten paljon?
— Ainakin kuusituhatta.
Kuningas ei voinut pidättyä sanomasta: — Hyvä! — Sitten hän kysyi:
— Ovatko he aseistettuja?