Kesken tätä ahdistusta hän kuulee askeleita lähellään. Hän käännähtää. Kaksi miestä, joista toisella oli lyhty, oli astunut hänen kammioonsa. Hän päästi heikon huudon.
— Älkää lainkaan pelätkö, sanoi ääni, joka ei ollut hänelle outo, minä tässä olen.
— Kuka? kysyi hän.
— Pierre Gringoire.
Tämä nimi sai hänet rauhoittumaan. Hän katsahti ylös ja tunsi todella runoilijan. Mutta hänen seurassaan oli toinen kiireestä kantapäähän mustapukuinen olento, jonka äänettömyys häntä oudostutti.
— Niin, jatkoi Gringoire moittivalla äänellä, Djali tunsi minut ennen kuin te!
Pieni vuohi ei todellakaan ollut odottanut, että Gringoire sanoisi nimensä. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun se jo iloissaan oli työntäytynyt hänen polviaan vasten ja kehnäsi hyväillen kylkiään, niin että Gringoiren housut olivat täynnä valkoisia karvoja, sillä siltä lähti parhaillaan karva. Gringoirekin hyväili sitä.
— Kuka teidän kanssanne on? sanoi mustalaistyttö hiljaa.
— Olkaa huoleti, vastasi Gringoire. — Hän on ystäviäni. Filosofi asetti lyhtynsä lattialle, istuutui permantopaasille ja huudahti innostuneena ottaen Djalin käsivarsilleen:
— Oh! mikä soma elukka, ei tosin suuruudella pilattu, mutta sitä siistimpi ja älykäs, sukkela ja oppinut kuin kieliopintekijä! Katsotaanpa, Djaliseni, oletko unohtanut hauskat temppusi? Miten tekee mestari Jacques Charmolue?…