Mustapukuinen mies ei antanut hänen lopettaa. Hän lähestyi Gringoirea ja tönäisi häntä ankarasti olkapäähän. Gringoire nousi.
— Sehän oli totta, sanoi hän, unohdin, että meillä on kiire. — Mutta ei sittenkään ole kohtuullista, hyvä mestari, muistuttaa ihmisiä tuolla tavalla. — Rakas, kaunis lapseni, teidän henkenne ja myös Djalin on vaarassa. Teidät aiotaan ottaa täältä pois. Me olemme ystäviänne ja tulemme pelastamaan teitä. Seuratkaa meitä.
— Onko se totta? huudahti tyttö kauhistuneena.
— On, aivan totta. Tulkaa pian!
— Mielelläni, sopersi tyttö. Mutta miksi ei ystävänne puhu?
— Niin, sanoi Gringoire, se johtuu siitä, että hänen isänsä ja äitinsä olivat eriskummallisia ihmisiä ja kasvattivat hänestä vaiteliaan.
Tytön oli tyydyttävä tähän selitykseen. Gringoire tarttui hänen käteensä, hänen toverinsa otti lyhdyn ja astui edellä. Pelko lamautti tytön kokonaan. Hän antoi kuljettaa itseään. Vuohi seurasi heitä hypellen ja niin iloissaan Gringoiren tapaamisesta, että yhtenään puski sarvillaan häntä sääriin saaden hänet horjahtelemaan.
— Sellaista on elämä, sanoi filosofi joka kerta, kun oli kaatumaisillaan, parhaat ystävämme aiheuttavat meille usein lankeemuksia.
He laskeutuivat nopeasti torninportaita alas, kulkivat kirkon lävitse, jonka pimeys ja tyhjyys muodosti hirvittävän vastakohdan melun kaiulle sen holveissa, ja astuivat Punaisen oven kautta luostarin pihalle. Luostari oli autio, kaniikit olivat paenneet piispantaloon yhdessä rukoilemaan; piha oli tyhjä, joitakuita säikähtäneitä palvelijoita vain piileskeli pimeissä nurkissa. He suuntasivat askeleensa portille, joka johti Rantamaalle. Mustapukuinen avasi sen avaimella, joka hänellä oli. Lukijamme tietävät, että Rantamaa oli Notre-Damen kapitulille kuuluva maakaistale, joka oli erotettu Citéstä muureilla ja joka käsitti saaren itäisen kolkan kirkon takana. He havaitsivat tämän alueen aivan autioksi. Sinne kuului kulkurien hyökkäyksen rähäkkä jo melko vaimentuneena. Saattoi selvästi kuulla, miten Rantamaan äärimmäiseen kärkeen istutetun ainoan puun lehvät humisivat ilmavirran vaikutuksesta, joka syntyi joen juoksusta. He olivat kuitenkin yhä vaaravyöhykkeessä. Lähimmät rakennukset olivat kirkko ja piispantalo. Piispantalossa näkyi vallitsevan suuri hämminki. Sen tumma möhkäle oli täynnä valopiirtoja, jotka liikkuivat ikkunasta toiseen, aivan kuin poltetun paperipinkan tummuneessa tuhkarakennuksessa hehkuvat tulikipinät, jotka piirtelevät mitä omituisimpia juovia. Ja sen vieressä kohosivat Notre-Damen valtavat tornit, jotka näin takaapäin nähtyinä pitkän kirkonlaivan yhteydessä, jonka yllä ne ylenivät, ja piirtyen mustina varjokuvina punertavaa, valtavaa tulenhohdetta vasten, joka täytti torin, muistuttivat kahta suunnatonta kyklooppinuotion keittojalustaa.
Kaikki muu, mitä Pariisista näkyi, häämötti silmään omituisessa valohämyssä. Se muistutti Rembrandtin taulujen taustoja.