Lyhtyä kantava mies kulki suoraan Rantamaan kärkeen. Siellä oli aivan veden rajassa laudoilla yhteen naulatun, madonsyömän paalurivin jäännökset, joihin vaivainen viiniköynnös oli ulottanut muutamia laihoja haaroja, jotka törröttivät kuin avatun käden sormet. Tämän oksaristikon takana oli pieni vene kätkössä. Mustapukuinen viittasi Gringoirea ja hänen seuralaistaan astumaan siihen. Vuohi seurasi heitä. Mies astui siihen viimeisenä. Sitten hän irroitti köyden, työnsi veneen rannasta pitkällä keksillä, istuutui kokkatuhdolle, tarttui airoihin ja alkoi voimainsa takaa soutaa vastavirtaan. Seine on tältä kohtaa varsin vuolas, ja hänellä oli täysi työ saada vene etääntymään saaren kärjestä.
Kun Gringoire oli päässyt veneeseen, hänen ensi huolenaan oli ottaa vuohi polvilleen. Hän istuutui perään, ja tyttö, jossa tuntematon herätti selittämätöntä pelkoa, istuutui runoilijan viereen ja painautui häntä vasten.
Tuntiessaan veneen olevan liikkeellä filosofimme paukautti käsiään ja suuteli Djalia sarvien väliin.
— No niin, sanoi hän, — nyt olemme turvassa kaikki neljä. Ja hän lisäsi mietiskelevän näköisenä: — Toisinaan saa kiittää onnea, toisinaan viekkautta suurten yritysten onnistumisesta.
Vene lähestyi hitaasti oikeata rantaa. Tyttö tarkasteli salaisella kauhulla tuntematonta. Tämä oli tarkasti peittänyt salalyhtynsä valon. Hän näytti yön pimeydessä siinä veneen kokassa istuessaan kummitukselta. Hänen yhä pään yli vedetty huppunsa oli kuin naamio, ja joka kerta kun hän soutaessaan ojensi käsivartensa, joista kaavun väljät hihat riippuivat, olisi luullut näkevänsä yölepakon kaksi suurta siipeä. Hän ei muuten ollut sanonut vielä sanaakaan, ei päästänyt henkäystäkään. Veneessä ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen liike edestakaisin ja veden solina veneen laitoja vasten.
— Kunniani kautta! huudahti äkkiä Gringoire, emmekö olekin yhtä hilpeätä ja iloista väkeä kuin tarhapöllöt! Me olemme mykkiä kuin pytagoralaiset tai kalat! Herra paratkoon! ystäväni, tahtoisinpa kernaasti, että joku sanoisi minulle jotakin. — Ihmisääni on soitantoa ihmiskorvalle. Minä en kylläkään tätä sano, vaan Didymus Aleksandrialainen, ja se on kuuluisa lause. — Didymus Aleksandrialainen ei todellakaan ole mikään huono filosofi — Sana vain, kaunis lapseni! pyydän teitä hartaasti, sanokaa minulle sanakin vain! — Kesken kaiken, te suipensitte ennen vain hiukan hullunkurisesti suutanne; vieläkö teette niin? Tiedättekö, rakkaani, että parlamentilla on täysi tuomiovalta turvapaikkoihin nähden, ja että te olitte suuressa vaarassa kammiossanne Notre-Damessa? Voi! pieni trochilus-lintu rakentaa pesänsä krokodiilin kitaan. — Mestari, kuu tulee näkyviin. — Kunhan ei meitä vain huomattaisi. — Me teemme kiitettävän työn pelastaessamme neidin, ja kuitenkin meidät hirtettäisiin kuninkaan nimessä, jos meidät saataisiin kiinni. Inhimillisiin tekoihin voidaan suhtautua aivan vastakkaisilla tavoilla. Mitä toisessa ylistetään, sitä toisessa häväistään. Joka ihailee Caesaria, moittii Catilinaa. Eikö niin, mestarini? Mitä sanotte tästä filosofiasta? Minä olen filosofi vaistomaisesti, luonnostani, kuten mehiläiset geometrikkoja. Mitä ihmettä! eihän kukaan vastaa minulle. Olettepa te huonolla tuulella kumpainenkin! Minun täytyy puhua itsekseni. Sitä nimitetään tragediassa yksinpuheluksi. — Herra paratkoon! — Sanonpa teille ensin, että olen aivan äsken nähnyt kuningas Ludvig XI:n, ja että olen häneltä lainannut tämän kirouksen. — Herra paratkoon siis! Kauheata ulvontaa ne pitävät yhä tuolla Citéssä. — Viheliäinen ilkeä vanha kuningas. Hän on aivan turkiksiin uponnut. Hän on yhä minulle velkaa häärunoelmastani, ja vähältä piti, ettei hän hirtättänyt minua tänä iltana, mikä olisi minulle ollut sangen ikävä juttu. — Hän on saita ansiokkaita miehiä kohtaan. Hänen pitäisi lukea Salvianus Kölniläisen neljä kirjaa Adversus avaritiam [Saituutta vastaan]. Todellakin! tämä kuningas kohtelee perin kovakouraisesti kirjallista väkeä ja tekee raakalaismaisia julmuuksia. Hän on rahaa imevä sieni kansan harteilla. Hänen säästäväisyytensä on kuin pernan, joka lihoo kaikkien muiden ruumiinosien kustannuksella. Valitukset huonoista ajoista muuttuvatkin napinaksi kuningasta vastaan. Tämän lempeän ja jumalisen hallitsijan aikana natisevat puunhaarakkeet hirtetyistä, mestauspölkyt mätänevät verestä, ja vankilat halkeavat kuin liian täyteen ahdetut mahat. Tällä kuninkaalla on käsi, joka ottaa, ja toinen, joka hirttää. Hän on rouva Suolaveron ja herra Hirsipuun prokuraattori. Ylhäisiltä riistetään heidän arvonsa ja alhaisten niskaan sälytetään alituiseen uusia taakkoja. Hän on aivan kohtuuton ruhtinas. En pidä lainkaan tästä hallitsijasta. Entä te mestarini?
Mustapukuinen antoi kielevän runoilijan lörpötellä. Hän kamppaili yhä vuolasta virtaa vastaan, joka erottaa Citén kokan Notre-Damen eli, kuten sitä nykyään nimitetään, Saint-Louis'n saaren peräkeulasta.
— Kesken kaiken, mestari, jatkoi Gringoire äkkiä. Näkikö teidän korkea-arvoisuutenne meidän saapuessamme tuomiokirkon edustalle noiden raivoisien kulkurien keskitse tuota pientä paholaisraukkaa, jonka pääkuoren kuuro kellonsoittajanne murskasi kuningaspylvästön aitausta vasten? Olen likinäköinen, enkä voinut tuntea häntä. Tiedättekö, kuka hän mahtoi olla?
Tuntematon ei vastannut sanaakaan. Mutta hän lakkasi äkkiä soutamasta, hänen kätensä vaipuivat alas kuin katkenneina, hänen päänsä painui rinnalle, ja Esmeralda kuuli hänen huokaavan kouristuksenomaisesti. Tyttö puolestaan vavahti. Hän oli ennenkin kuullut noita huokauksia. Omiin valtoihinsa päässyt vene kulki hetkisen virran mukana. Mutta mustapukuinen suoristautui vihdoin ja tarttui uudelleen airoihin. Hän souti Notre-Damen saaren kärjen ympäri ja suuntasi veneen Port-au-Foinin laituria kohden.
— Kas! sanoi Gringoire, — tuolla on Barbeaun palatsi. — Kuulkaahan, mestari, katsokaa tuota mustaa kattorykelmää, jossa on niin kummalliset harjat, tuolla tuon riippuvan, venyvän, laikullisen ja tahraisen pilviryhmän alla, jonka riekaleihin kuunpaiste valuu kuin munankeltuainen särkyneestä kuoresta. — Se on kaunis talo. Siinä on kappeli, jossa on pieni hienoilla veistoksilla runsaasti koristettu kattoholvi. Siihen kuuluu myös miellyttävä puutarha, jossa on kalalammikko, lintutarha, kaikula, pallohuone, sokkelomaja, villipetojen häkki ja tuuheita lehtokäytäviä, jotka ovat sangen sopivia rakasteluun. Siinä on myös muuan puuriiviö, jota nimitetään irstailijaksi, koska sitä käyttivät nautintoihinsa muuan kuuluisa prinsessa ja eräs Ranskan konnetaabeli, hieno kaunosielu. — Voi! me filosofiraukat olemme konnetaabelin rinnalla kuin kaali- tai retikkasarka Louvren puutarhan rinnalla. Vaikka vähät siitä! Ylhäisten elämään niin kuin meidänkin sekoittuu onnea ja onnettomuutta. Suru on aina ilon rinnalla, spondee daktyylin rinnalla. — Mestarini, minäpä kerron teille seuraavan Barbeaun palatsin tarinan. Se päättyi traagillisesti. Se tapahtui vuonna 1319, Filip V:n hallitusaikana, joka on pisin Ranskan kuninkaitten historiassa. Kertomuksen opetus on se, että lihan himot ovat pahoja ja turmiollisia, Älkäämme liiaksi katselko naapurin vaimoa, miten kärkkäät aistimme lienevätkin hänen kauneudelleen. Huorinteko on sangen irstas ajatus. Aviorikos on tiedonhalua lähimmäisen nautinnosta… — Ohoh! onpa siellä rähäkkä!