Mellakka Notre-Damen edustalla yltyi todellakin. He kuuntelivat. Kuului selvästi voitonhuutoja. Äkkiä nähtiin ainakin sadan soihdun, joiden valo heijastui välkkyvistä kypäreistä, hajaantuvan kautta koko kirkon, alhaalta ylös torneihin, pylvästöihin ja tukipylväitten alle saakka. Nämä soihdut näyttivät etsivän jotakin; ja pian kuulivat pakolaiset huutoja:
— Mustalaistyttö! noita! kuolema mustalaistytölle!
Onneton tyttö peitti kasvot käsillään, ja tuntematon alkoi soutaa kaikin voimin rantaan. Tällä välin mietiskeli filosofimme. Hän piteli vuohta käsivarsillaan ja vetäytyi hiljaa etäämmälle mustalaistytöstä, joka painautui yhä kiinteämmin häneen kuin ainoaan turvaan, mikä hänellä vielä oli.
Gringoire oli todellakin ankarasti ymmällä. Hän ajatteli, että vuohikin voimassa olevien lakien mukaan hirtetään, jos se saadaan kiinni, ja että se olisi suuri vahinko, Djali raukka! että kaksi kuolemaantuomittua hänen niskoillaan oli aivan liikaa, ja että hänen seuralaisensa toivoo hartaasti mustalaistyttöä osalleen. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua, jolloin hän, kuten Jupiter Iliadissa, punnitsi vuoroin mustalaistyttöä, vuoroin vuohta; hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista kostunein silmin mutisten itsekseen:
— Enhän voi pelastaa teitä molempia.
Töksähdys ilmoitti heille vihdoin, että vene oli törmännyt rantaan. Citéstä kuului yhä hirvittävä meteli. Tuntematon nousi, astui mustalaistytön luo ja aikoi tarttua hänen käsivarteensa auttaakseen hänet maalle. Tyttö työnsi hänet luotaan ja tarrautui Gringoiren käsivarteen, tämä puolestaan huolehti yksinomaan vuohesta ja miltei työnsi hänet luotaan. Silloin hyppäsi tyttö ilman apua veneestä. Hän oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt, mitä teki, minne meni. Hän seisoi siten hetkisen typertyneenä tuijottaen virtaan. Kun hän hieman havahtui, hän oli rannalla kahden kesken tuntemattoman kanssa. Gringoire oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen vuohineen Grenier-sur-l'eau-kadun varrella sijaitsevien talojen välisiin kujiin.
Mustalaistyttö raukkaa pöyristytti, kun hän näki olevansa kahden kesken tämän miehen kanssa. Hän aikoi puhua, huutaa, kutsua Gringoirea, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen huuliltaan päässyt ääntäkään. Äkkiä hän tunsi tuntemattoman käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli kylmä ja voimakas käsi. Häntä puistatti, ja hän kävi kalpeammaksi kuin kuun valo, joka häntä valaisi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kiireisin askelin kulkea Grève-torille päin pitäen häntä kädestä. Tänä hetkenä tyttö tunsi hämärästi, että kohtalo on vastustamaton voima. Hän tunsi vastustuskykynsä lamaantuneen ja antoi kuljettaa itseään juosten toisen kävellessä. Rantakatu oli tällä kohdalla vastamäkeä. Mutta hänestä tuntui siltä kuin hän laskeutuisi alas luisua rinnettä.
Hän silmäili joka taholle. Ei ainoatakaan kulkijaa missään. Rantakatu oli aivan autio. Hän ei kuullut ääntä eikä liikettä muualta kuin meluisesta ja punertavasta Citéstä, josta vain Seinen haara hänet eroitti, ja josta hän kuuli oman nimensä kuolemanhuutojen yhteydessä. Muu Pariisi lepäsi hänen ympärillään suurena pimeänä rykelmänä.
Tällä tavoin tuntematon kuljetti häntä yhä mukanaan yhtä äänetönnä ja yhtä vinhaa vauhtia. Hän ei muistanut ainoatakaan niistä paikoista, jotka he sivuuttivat. Heidän kulkiessaan erään ikkunan ohi hän ponnisti voimansa, teki äkisti vastarintaa ja huusi:
— Apua!