— Älä käännä pois kasvojasi noin. Kuule minua. Se on vakava asia. Kuule ensinnäkin mitä on tapahtunut. — Se ei naurata, sen vannon sinulle. — Mitä minä sanoinkaan? sanohan minulle! ah! — On olemassa parlamentin päätös, joka luovuttaa sinut pyövelille. Minä olen riistänyt sinut heidän käsistään. Mutta vainoojasi ovat tuolla. Katso.
Hän osoitti kädellään Citétä kohden. Siellä näyttiin todellakin yhä etsiskelevän. Hälinä läheni. Grèven varrella sijaitsevan poliisipäällikön talon torni oli valaistu ja sieltä kuului melua, ja vastaisella Rantakadulla nähtiin sotilaitten juoksevan soihdut käsissä ja huutaen:
— Mustalaistyttö! missä on mustalaistyttö? Hirteen! hirteen!
— Näet siis, että sinua ajetaan takaa, ja etten valehtele sinulle. Minä rakastan sinua. — Älä avaa suutasi, älä puhu minulle enää mitään, jollei sinulla ole muuta sanottavaa, kuin että vihaat minua. Olen päättänyt olla sitä enää kuulematta. — Olen pelastanut sinut. — Anna minun ensin puhua loppuun. — Voin pelastaa sinut kokonaan. Olen järjestänyt kaikki. Riippuu vain siitä, tahdotko sinä. Minä voin toteuttaa tahtosi.
Hän keskeytti rajusti:
— Ei, niin ei auta puhua.
Ja hän kulki juosten ja juoksuttaen mukanaan tyttöä, josta hän ei hellittänyt otettaan, suoraan hirsipuun luokse ja sanoi kylmästi osoittaen sitä sormellaan:
— Valitse toinen meistä kahdesta.
Tyttö riistäytyi hänen käsistään ja vaipui hirsipuun juurelle syleillen tuota surmantukea. Sitten hän käänsi kauniin päänsä sivulle pappia kohden ja katsahti häneen olkansa yli. Olisi luullut näkevänsä Neitsyt Marian ristin juurella. Pappi seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas, sormi yhä viitaten hirsipuuta kohden.
Vihdoin mustalaistyttö sanoi hänelle: