— Se ei ole minusta niin kauhea kuin te.
Silloin papin käsi vaipui hiljaa alas, ja hän katsoi maahan pohjattoman masennuksen vallassa.
— Jos nämä kivet voisivat puhua, mutisi hän, sanoisivat ne, että tässä on pohjattoman onneton ihminen.
Hän jatkoi. Tyttö, joka yhä pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena oli polvillaan hirsipuun ääressä, antoi hänen puhua keskeyttämättä häntä. Hänen äänensä oli nyt valittava ja lempeä, mikä oli tuskallisena vastakohtana hänen kasvojensa karkean tuimalle ilmeelle.
— Minä rakastan teitä. Oh! se on liiankin totta. Eikö sitten näy lainkaan ulkomuodosta tämä tuli, joka polttaa sydäntäni? Ah! neitonen, yöt päivät, niin, yöt päivät: eikö se ansaitse hieman sääliä? Se on rakkautta yöt päivät, sanon sinulle, se on kidutusta. — Oh! minä kärsin liiaksi, lapsi raukkani! — Se ansaitsee jo myötätuntoa, totta totisesti. Näethän, että puhun sinulle lempeästi. Toivoisin hartaasti, ettet enää tuntisi kauhua minua kohtaan. — Eihän mies mitään sille voi, että hän rakastaa naista! — Oh! Jumalani! — Mitä! et siis milloinkaan anna minulle anteeksi? Vihaat siis minua yhä! Kaikki on siis lopussa! Katsohan, se juuri tekee minut ilkeäksi ja itselleni inhottavaksi! — Et edes katsahda minuun! Ajattelet ehkä jotakuta muuta sillä aikaa, kun minä tässä seison ja puhun ja vapisen sen iäisyyden edessä, joka uhkaa meitä kumpaakin! — Mutta älä missään tapauksessa puhu upseeristasi! — Mitä! vaikka heittäytyisin polvilleni eteesi, mitä! vaikka suutelisin, en jalkojasi, sitä et sallisi, vaan maata jalkaisi alla, mitä! vaikka nyyhkyttäisin kuin lapsi, vaikka repäisisin rinnastani, en sanoja, vaan sydämeni ja sisimpäni sanoakseni sinulle, että rakastan sinua, olisi kaikki turhaa, kaikki! — Ja kuitenkaan ei sielusi ole muuta kuin hellyyttä ja lempeyttä, sinusta säteilee kaunein hyvyys, olet pelkkää suloutta, sääliväisyyttä ja herttaisuutta. Voi! ainoastaan minua kohtaan olet ilkeä! Oh! mikä onneton kohtalo!
Hän peitti kasvot käsiinsä. Tyttö kuuli hänen itkevän. Se oli ensi kerta. Seisoessaan siten nyyhkytysten vavahduttelemana hän oli kurjemman ja rukoilevamman näköinen kuin polvillaan. Hän itki jonkin hetken.
— Niin, hän jatkoi ensi puuskan mentyä ohi, en keksi sanoja. Ja kuitenkin olin tarkasti miettinyt, mitä sanoisin sinulle. Nyt vapisuttaa ja puistattaa minua, tunnen voimaini pettävän ratkaisevalla hetkellä, tunnen jonkin korkeimman ottavan meidät valtaansa, ja minä sopertelen. Oh! minä vaivun maahan. Jos et sääli minua, sääli itseäsi. Älä tuomitse meitä kahta kuolemaan. Jospa tietäisit, miten sinua rakastan, mikä sydän sydämeni on! Oh! miten olenkaan hyljännyt kaiken hyveen! miten epätoivoisesti olenkaan luopunut omasta itsestäni! Oppineena tohtorina minä pilkkaan tiedettä, aatelismiehenä minä herjaan nimeäni, pappina minä teen messukirjasta irstailujen päänalusen ja syljen Jumalaani kasvoihin! ja kaiken tämän sinun vuoksesi, lumoojatar! ollakseni kelvollisempi sinun helvettiisi! etkä sinä huoli tuomitusta! Voi! sanoisinko sinulle kaikki! vielä enemmän, vielä kamalampaa, oh! vielä kamalampaa!…
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hänen ilmeensä kävi äkkiä sekavaksi. Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten kuin itsekseen puhellen kovalla äänellä:
— Kain, missä on veljesi?
Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi: