Pappi riuhtaisi hänet raivoisana käsiinsä ja nauroi kammottavasti.
— No niin! siis murhaaja! hän sanoi, ja minä omistan sinut. Kun et huoli minua orjaksesi, saat minusta herran! Sinä olet minun! Minulla on luola, jonne laahaan sinut! Sinä seuraat minua, sinun täytyy seurata minua, tai minä luovutan sinut pyövelille! Sinun täytyy kuolla, kaunoiseni, tai kuulua minulle! kuulua papille! kuulua luopiolle! kuulua murhaajalle! tästä yöstä lähtien, kuuletko? Tule! iloa! tule! suutele minua, hullu! Hauta tai minun vuoteeni!
Hänen silmänsä paloivat himosta ja raivosta. Hänen himokas suunsa sai tytön kaulan punastumaan. Tyttö rimpuili hänen käsissään. Pappi peitti hänet tulisilla suudelmilla.
— Älä pure minua, hirviö! huusi tyttö. Oh! inhottava, saastainen munkki, päästä minut! Minä revin vaivaiset, harmaat haivenet päästäsi ja heitän ne vasten kasvojasi!
Pappi punehtui, kalpeni ja päästi sitten irti tytön katsellen häntä synkän näköisenä. Tämä luuli olevansa voitolla ja jatkoi:
— Sanon sinulle, että kuulun Febukselleni, että rakastan Febusta, että Febus on kaunis! Sinä, pappi, sinä olet vanha! sinä olet ruma! Mene pois!
Pappi päästi kauhean huudon, aivan kuin onneton, jota kosketetaan hehkuvalla raudalla.
— Kuole siis! sanoi hän hammasta purren. Tyttö näki hänen kamalan katseensa ja aikoi paeta. Pappi tarttui häneen uudelleen, ravisti häntä, paiskasi hänet maahan ja läksi nopeasti astumaan Roland-tornin kulmaa kohden vetäen häntä perässään maassa kauniista käsistä.
Saavuttuaan perille hän kääntyi tytön puoleen:
— Viimeisen kerran: tahdotko olla minun? Tyttö vastasi päättävästi: