— En.
Silloin hän huusi kovalla äänellä:
— Gudule! Gudule! tässä on mustalaistyttö! kosta.
Tyttö tunsi äkkiä tartuttavan kyynärpäähänsä. Hän katsoi. Siihen oli iskenyt muurinaukosta esiinpistävä luiseva käsi, joka piteli sitä kuin rautakoura.
— Pidä lujasti kiinni! sanoi pappi. Se on paennut mustalaistyttö. Älä päästä häntä irti. Minä menen etsimään vartijoita. Sinä saat nähdä hänet hirsipuussa.
Muurin sisältä vastasi käheä ja verenhimoinen nauru. — Hah! hah! hah! — Mustalaistyttö näki papin loittonevan ja juoksevan Notre-Damen siltaa kohden. Siltä taholta kuului ratsujoukon töminää.
Tyttö oli tuntenut ilkeän erakon. Kauhusta läähättäen hän koetti irroittautua. Hän vääntelehti, hän teki hyppäyksiä kuolemantuskan ja epätoivon vallassa, mutta toinen piteli häntä kiinni tavattomalla voimalla. Nuo luisen laihat sormet, jotka puristivat häntä, syöpyivät hänen lihaansa ja yhtyivät renkaaksi. Tuo käsi oli kuin taottu hänen käsivarteensa. Se oli enemmän kuin kahle, enemmän kuin kaularauta, enemmän kuin rautarengas; aukosta pisti esiin älyn ohjaama, elävä pihti.
Hän vaipui nääntyneenä seinää vasten, ja nyt valtasi hänet kuolemankauhu. Hän ajatteli elämän ihanuutta, nuoruutta, kirkasta taivasta, luonnon näkyjä, rakkautta, Febusta, kaikkea, mikä katosi, ja kaikkea, mikä lähestyi, pappia, joka hänet antoi ilmi, pyöveliä, joka oli tulossa, hirsipuuta, joka oli torilla. Silloin hän tunsi kauhistuksen kohoavan hiusten juuriin saakka, ja hän kuuli erakon kammottavan naurun ja hiljaiset sanat:
— Hah! hah! hah! sinut hirtetään!
Puolikuolleena tyttö kääntyi aukkoa kohden ja näki säkkinaisen villit kasvot ristikon lävitse.