— Mitä olen teille tehnyt? sanoi hän miltei hengetönnä. Erakko ei vastannut, vaan alkoi laulavalla äänellä ärsyttävästi ja pilkallisesti mutista:
— Mustalaistyttö! mustalaistyttö! mustalaistyttö!
Onneton Esmeralda antoi päänsä vaipua valtoimien hiustensa peittoon ymmärtäen, ettei hän ollut tekemisissä inhimillisen olennon kanssa.
Äkkiä erakko huudahti aivan kuin mustalaistytön kysymys olisi tarvinnut koko tämän ajan ehtiäkseen hänen tajuntaansa.
— Mitäkö olet tehnyt minulle! — Ah! mitäkö olet tehnyt minulle, mustalaistyttö: No niin! kuule. — Minulla oli lapsi, minulla! näetkö? minulla oli lapsi! lapsi! sanon sinulle! — Pieni, soma tyttö! — Agnekseni, jatkoi hän sekavasti ja suuteli jotakin pimeässä. — Niin, näetkö, mustalaistyttö? minun lapseni on otettu minulta, minun lapseni on varastettu, minun lapseni on syöty. Sen sinä olet tehnyt minulle.
Tyttö vastasi kuin karitsa:
— Ah! en ollut ehkä silloin vielä syntynytkään!
— Oh! olit kyllä! tokaisi erakko, sinä olit jo syntynyt. Sinä olit heidän joukossaan. Hän olisi sinun ikäisesi! Aivan tuollainen! — Olen ollut täällä viisitoista vuotta, kärsinyt viisitoista vuotta, rukoillut viisitoista vuotta, takonut päätäni näihin seiniin viisitoista vuotta. — Sanon sinulle, että mustalaiset varastivat hänet minulta, kuuletko? ja että he kurjat söivät hänet suuhunsa. — Onko sinulla sydäntä? kuvittele, mitä on leikkivä, imevä, nukkuva lapsi. Se on niin viaton! — No niin! hänet, hänet on minulta otettu, on minulta tapettu! Hyvä Jumala sen kyllä tietää! — Tänään on minun vuoroni, minä syön nyt mustalaistytön. — Oh! miten purisinkaan sinua, jollei ristikko estäisi minua. Pääni on liian suuri! — Pikku raukka! hänen nukkuessaan! Ja jos herättivätkin hänet häntä ottaessaan, mitä hyödytti hänen huutonsa, minä kun olin poissa! — Ah! te mustalaisäidit, te kurjat söitte minun lapseni! Tulkaa katsomaan omaanne.
Ja hän alkoi nauraa ja kiristellä hampaitaan, nämä molemmat tunteenpurkaukset muistuttivat suuresti toisiaan noissa raivoisissa kasvoissa. Päivä alkoi sarastaa. Tuhkanharmaa kajastus valaisi hämärästi näyttämöä, ja hirsipuu näkyi yhä selvemmin torilla. Toiselta suunnalta, Notre-Damen sillalta päin, luuli tuomittu kuulevansa ratsujoukon töminän yhä lähestyvän.
— Rouva! huusi hän ristien kätensä ja langeten polvilleen hiukset hajalla ja suunniltaan kauhusta, rouva! säälikää! He tulevat. En ole tehnyt teille mitään. Tahdotteko nähdä minun kuolevan tuolla kauhealla tavalla silmäinne edessä? Te säälisitte minua, olen siitä varma! Se on liian kamalaa. Antakaa minun pelastua. Päästäkää minut! Armoa! En tahdo kuolla näin!