— Anna minulle lapseni! sanoi erakko.
— Armoa! armoa!
— Anna minulle lapseni!
— Päästäkää minut, taivaan nimessä!
— Anna minulle lapseni!
Tyttö vaipui uudelleen kokoon menehtyneenä ja murtuneena, ja hänen silmänsä saivat jo kuolleen lasimaisen katseen.
— Voi! sopersi hän, te etsitte lastanne. Minä etsin vanhempiani.
— Anna minulle pikku Agnekseni! jatkoi Gudule. — Etkö tiedä, missä hän on? Kuole sitten! — Sanonpa sinulle. Olin ilotyttö, minulla oli lapsi, minun lapseni varastettiin. — Sen tekivät mustalaisnaiset. Näet siis, että sinun täytyy kuolla. Kun sinun mustalaisäitisi tulee vaatimaan sinua takaisin, sanon hänelle: Äiti, katso tuota hirsipuuta! — Tai anna minulle lapseni takaisin. — Tiedätkö, missä hän on, minun pikku tyttöni? Odotahan kun näytän sinulle. Tässä on hänen kenkänsä, kaikki, mitä minulla on hänestä jäljellä. Tiedätkö, missä on toinen samanlainen? Jos tiedät, niin sano minulle, ja vaikka se olisi maailman ääressä, niin menen etsimään sitä sinne polvillani.
Ja hän ojensi toisen kätensä aukosta ulos ja näytti mustalaistytölle pientä, koruommeltua kenkää. Oli jo siksi valoisa, että sen muodon ja värit saattoi erottaa.
— Näytä minulle tuota kenkää, sanoi mustalaistyttö vapisten. Jumalani! Jumalani! Ja samalla hän vapaalla kädellään avasi nopeasti pienen, vihreällä lasihelmellä koristetun pussin, joka oli hänen kaulassaan.