— Kas niin! kas niin! murahti Gudule, pengo vain pirullista amulettiasi! Mutta hän vaikeni äkkiä, koko hänen ruumiinsa alkoi vapista, ja hän huusi äänellä, joka purkautui hänen sisimmästään:
— Tyttäreni!
Mustalaistyttö oli vetänyt pussista esiin aivan samanlaisen pienen kengän. Tähän kenkään oli kiinnitetty pergamenttiliuska, johon oli kirjoitettu seuraavat säkeet:
Kun löydät samanlaisen, äitisi kohtaat maisen.
Lyhemmässä ajassa kuin salama leimahtaa oli erakko verrannut kenkiä toisiinsa lukenut kirjoituksen pergamentista ja painanut ristikkoa vasten taivaallista iloa säteilevät kasvonsa huutaen:
— Tyttäreni! tyttäreni!
— Äitini! vastasi mustalaistyttö.
Tätä kohtausta eivät sanat riitä kuvailemaan. Muuri ja ristikko oli äidin ja tyttären välissä.
— Oh! muuri! huusi erakko. Oh! nähdä hänet eikä saa syleillä häntä!
Kätesi! Kätesi!
Tyttö pisti hänelle kätensä ristikon lävitse, erakko heittäytyi tämän käden ylle, painoi sille huulensa ja seisoi tähän suudelmaan vajonneena, ilman että hänessä huomasi muuta elonmerkkiä kuin nyyhkytyksen, joka silloin tällöin vavahdutti hänen ruumistaan. Hänen kyyneleensä valuivat tällä välin tulvimalla, hiljaisuudessa, varjossa, kuin öinen sade. Äiti raukka tyhjensi virtoina tälle jumaloidulle kädelle koko sen mustan ja syvän kyynelkaivon, joka hänessä oli ja johon koko hänen tuskansa oli viisitoista vuotta pisara pisaralta tippunut.