Äkkiä hän nousi, pyyhkäisi pitkät harmaat hiukset otsaltaan ja alkoi sanaakaan sanomatta molemmin käsin tempoa ikkuna-aukkonsa ristikkoa raivoisammin kuin leijona. Ristikko kesti. Silloin hän meni eräästä komeronsa nurkasta noutamaan suuren kiven, jota hän käytti päänalusena, ja paiskasi sen ristikkoa vasten sellaisella voimalla, että yksi rauta katkesi tuhansia kipinöitä singoten. Toinen isku särki kokonaan tuon vanhan rautaristikon, joka sulki aukon. Sitten hän väänsi käsin syrjään ruostuneet ristikonpätkät. On hetkiä, jolloin naisen kädet saavat yli-inhimillisen voiman.
Kun hän näin oli saanut esteet poistetuksi, eikä siihen mennyt minuuttiakaan, hän tarttui tytärtään vyötäisistä ja veti hänet komeroonsa.
— Tule! että vedän sinut ylös kuilusta! mutisi hän.
Kun tyttö oli kammiossa, asetti äiti hänet hiljaa lattialle, nosti taas ylös, ja kantaen häntä käsivarsillaan, kuin tämä yhä olisi ollut hänen pikku Agneksensa, hän kulki edes takaisin ahtaassa kopissaan humaltuneena ja mielettömänä ilosta, huutaen ja laulaen, suudellen tytärtään, puhellen hänelle, nauraen, itkien, kaikkea yhtaikaa ja kiihkeästi.
— Tyttäreni! tyttäreni! sanoi hän. — Olen saanut tyttäreni! hän on tässä. Hyvä Jumala on antanut hänet minulle takaisin. Hoi! tulkaa kaikki! Onko ketään, joka haluaa tulla katsomaan tytärtäni? Hyvä Jumala, miten hän on kaunis! Hän on antanut minun odottaa viisitoista vuotta, hyvä Jumalani, mutta ainoastaan tehdäkseen hänet kauniiksi. — Mustalaisnaiset eivät siis olekaan syöneet häntä! Kuka niin sanoi? Pikku tyttöni! pikku tyttöni! suutele minua. Nuo hyvät mustalaisnaiset! Rakastan heitä! — Sinä todellakin. Siksi hypähtikin sydämeni joka kerta, kun sinä kuljit ohitse. Ja minä kun luulin sitä vihaksi! Anna minulle anteeksi, Agnekseni, anna minulle anteeksi. Sinä pidät minua hyvin ilkeänä, eikö niin? Rakastan sinua. — Onko sinulla vielä pieni merkki kaulassasi? Annahan kun katson. Hänellä on se yhä. Oh! sinä olet kaunis! Minä olen antanut teille nuo suuret silmät! neitiseni! Suutele minua! Rakastan sinua. Mitä huolin minä siitä, että muilla äideillä on lapsia, minä pilkkaan nyt heitä. Tulkoot nyt tänne. Tässä on minun lapseni. Tässä on hänen kaulansa, hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen kätensä. Näyttäkääpä minulle jotakin yhtä kaunista! Oh! minä vastaan siitä, että hän saa rakastajia, tämä pikkuinen! Olen itkenyt viisitoista vuotta. Koko minun kauneuteni on kadonnut ja mennyt häneen. Suutele minua!
Hän puheli hänelle paljon muutakin päätöntä, jonka koko kauneus oli äänensävyssä, saattoi hänen pukunsa sellaiseen epäjärjestykseen, että hän punastui, suori kädellään hänen silkinhienoa tukkaansa, suuteli hänen jalkojaan, hänen polviaan, hänen otsaansa, hänen silmiään, hurmaantui kaikesta. Tyttö antoi hänen touhuta, toistaen silloin tällöin hyvin hiljaa ja äärettömän lempeällä äänellä: — Äitini!
— Näetkö, pikku tyttöseni, jatkoi erakko, usein keskeyttäen puheensa suudelmilla, näetkö, minä rakastan sinua suuresti. Me lähdemme yhdessä täältä. Me tulemme ylen onnellisiksi. Olen saanut pienen perinnön Reimsissä, kotiseudullamme. Tunnetko Reimsin? Ah! et, sinä et tunne sitä, sinä olit liian pieni! Jospa tietäisit, miten sievä olit neljän kuukauden vanhana! Niin pienet jalat, että niitä tultiin uteliaisuudesta katsomaan aina Epernausta asti, joka on kolmen peninkulman päässä! Meillä on maatilkku ja talo. Sinä nukut minun vuoteessani. Hyvä Jumala! hyvä Jumala! kuka olisi sitä uskonut? Minulla on tyttäreni!
— Oi äitini, sanoi tyttö, kun hän vihdoin kykeni liikutukseltaan puhumaan, — mustalaisvaimo puhui totta. Meidän joukossamme oli muuan hyvä mustalaisvaimo, joka kuoli viime vuonna ja aina hoiti minua kuin kasvatusäiti. Hän se sitoi tämän pussin kaulaani. Hän sanoi minulle aina: — Lapsi, säilytä tarkasti tämä koriste. Se on aarre. Sen avulla löydät äitisi. Sinä kannat äitiäsi kaulassasi. Hän ennusti oikein, tuo mustalaisnainen!
Erakko painoi tyttärensä uudelleen rintaansa vasten.
— Tule, että saan suudella sinua! sinä sanot sen niin herttaisesti. Kun pääsemme kotiin, lahjoitamme pikku kengät Jeesus-lapselle kirkossa. Se on velvollisuutemme hyvää Pyhää Neitsyttä kohtaan. Hyvä Jumala! miten kaunis ääni sinulla on! Kun puhuit äsken minulle, se oli kuin soitantoa! Ah! Herra Jumalani! Olen löytänyt lapseni! Mutta onko tämä kaikki uskottavaa? Ei siis kuole mistään, koska en kuollut ilosta. Ja sitten hän löi käsiään yhteen ja nauroi ja huusi: