— Miten onnellisina me elämmekään!
Tällä hetkellä kaikui komeroon aseitten kalinaa ja hevosten kavioiden töminää, joka tuntui tulevan Notre-Damen sillalta ja lähenemistään lähenevän pitkin rantaa. Mustalaistyttö heittäytyi tuskan valtaamana erakon syliin.
— Pelasta minut! pelasta minut! äitini! ne tulevat tuolla!
Erakko kalpeni.
— Oi taivas! mitä sanotkaan? Olin unohtanut! sinua vainotaan! Mitä olet sitten tehnyt?
— En tiedä, vastasi onneton tyttö, mutta minut on tuomittu kuolemaan.
— Kuolemaan! sanoi Gudule horjahtaen kuin ukkosen iskusta.
Kuolemaan! toisti hän hitaasti ja katseli tytärtään kiinteästi.
— Niin, äiti, virkkoi tyttö menehtyen, ne aikovat tappaa minut. Ne tulevat nyt ottamaan minut. Tuo hirsipuu on minua varten! Pelasta minut! pelasta minut! He tulevat! pelasta minut!
Erakko seisoi hetken liikkumattomana kuin kivettynyt, sitten hän pudisti päätään epäilevästi ja päästäen sitten äkkiä naurun entisen hirvittävän naurunsa, hän sanoi:
— Hohhoh! ei! sinä puhut minulle unia. Kas niin! kadotin hänet, viiteentoista vuoteen en nähnyt häntä, ja sitten löysin hänet jälleen, enkä saisi pitää häntä kuin hetken! Ja hänet otettaisiin minulta! ja nyt, kun hän on kaunis, kun hän rakastaa minua, nyt tullaan häntä syömään minulta, minun, hänen äitinsä silmäin edessä. Oh! ei! se ei ole mahdollista. Hyvä Jumala ei voi sellaista sallia.