Äkkiä erakko purskahti nauruun, otti kivensä ja heitti sen kaksin käsin työssä olevia kohden. Mutta hänen kätensä vapisivat ja kivi sinkosi syrjään osumatta kehenkään ja putosi Tristanin hevosen jalkoihin. Erakko puri hammasta.
Vaikka aurinko ei ollutkaan vielä noussut, oli jo valoisa, ja Maison-aux-Piliers'n vanhoihin, rappeutuneisiin savutorviin heijastui kaunis ruusuhohde. Oli hetki, jolloin suuren kaupungin aamuvirkuimmat avaavat kattojen luukkuikkunat. Joku työläinen, joku hedelmäinmyyjä, joka oli matkalla halleihin aaseineen, kulki torin poikki; he pysähtyivät hetkeksi tuon Rotankolon ympärille kertyneen sotilasjoukon luo, katselivat sitä ihmeissään ja jatkoivat matkaansa.
Erakko oli mennyt istumaan tyttärensä eteen peittäen hänet ruumiillaan ja kuunteli tuijottaen lapsiraukkaa, joka liikahtamatta kuiskaili yhtä ainoata sanaa: Febus! Febus! Sitä mukaa kuin murtajain työ näytti edistyvän, äiti vetäytyi koneellisesti yhä pitemmälle ja painoi tyttöä yhä likemmäksi muuria. Äkkiä hän näki kiven liikahtavan (sillä hän seurasi sitä herkeämättä katseellaan) ja hän kuuli Tristanin äänen innostavan miehiä. Silloin hän kavahti sen lainauksen vallasta, jossa hän oli jonkin aikaa ollut, ja huudahti äänellä, joka milloin kaikui repivänä ja terävänä kuin saha, milloin sammalsi ikään kuin kaikki kiroukset olisivat ruuhkautuneet hänen huulilleen purkautuakseen yhtaikaa.
— Ho! ho! ho! Sehän on kauheata! Te olette rosvoja! Aiotteko todellakin ottaa minulta tyttäreni? Sanon teille, että hän on tyttäreni! Oh! te pelkurit! Oh! te pyövelinrengit! te kurjat murhaajan kätyrit! Apuun! apuun! tuli on irti! Mutta aikovatko ne todellakin tuolla lailla ottaa minulta lapseni? Mikä on sitten se, jota he nimittävät Jumalaksi?
Sitten hän kääntyi Tristanin puoleen kuohuen raivosta, silmät villisti tuijottaen, nelinryömin kuin pantteri ja hiukset pystyssä:
— Koetapas vain tulla ottamaan minun tytärtäni! Etkö ymmärrä, että tämä nainen sanoo sinulle, että se on hänen tyttärensä? Tiedätkö, mitä merkitsee omistaa lapsi? Heh! susi-ilves, etkö ole koskaan öitsinyt naaraasi kanssa? eikö sinulla ole koskaan ollut pentuja? ja jos sinulla on niitä, eikö sinussa liiku mitään, kun ne ulvovat?
— Pudottakaa maahan se kivi, sanoi Tristan, sehän on jo irti. Rautakanget kohottivat kiven irralleen. Se oli, kuten sanottu, äidin viimeinen varustus. Hän heittäytyi sen ylle, koetti pidättää sitä, iski siihen kynsillään, mutta tuo suuri lohkare, jonka kuusi miestä oli pannut liikkeelle, luisui hänen käsistään ja liukui hiljaa rautakankeja myöten maahan.
Kun äiti näki sisäänkäytävän auenneen, hän heittäytyi poikittain sen eteen teljeten aukon ruumiillaan, väännellen käsiään, kolhien päätään paasiin ja huutaen väsymyksestä niin käheällä äänellä, että se tuskin kuului:
— Apuun! tuli on irti! tuli on irti!
— Ottakaa nyt tyttö, sanoi Tristan järkähtämättömänä. Äiti loi sotilaisiin niin kauhistuttavan katseen, että he kernaammin peräytyivät kuin etenivät.