Sitten hän kumartui kuiskaamaan Henriet Cousinin korvaan:
— Tehkää pian loppu tästä! — Tuo pelätty poliisipäällikkö tunsi ehkä hänkin rohkeutensa pettävän.
Pyöveli ja poliisit tunkeutuivat komeroon. Äiti ei tehnyt lainkaan vastarintaa, hän vain laahautui tyttärensä luo ja heittäytyi suin päin hänen ylleen. Mustalaistyttö näki sotilaitten lähestyvän. Kuolemankauhu elvytti hänet jälleen.
— Äitini! hän huusi kuvaamattoman hädän vallassa, äitini! he tulevat! puolusta minua.
— Kyllä rakkaani, minä puolustan sinua! vastasi äiti sammuvalla äänellä, ja sulkien hänet lujasti syliinsä hän peitti hänet suudelmilla. Maaten siten maassa toisiaan syleillen olivat äiti ja tytär sääliä herättävä näky.
Henriet Cousin tarttui tyttöä kainaloista. Kun tyttö tunsi hänen käsiensä kosketuksen, hän äännähti. Ooh! ja menetti tajuntansa. Pyöveli, jonka silmistä putoili suuria kyyneleitä hänen ylleen, aikoi nostaa hänet käsivarsilleen. Hän koetti irrottaa häntä äidistä, joka oli niin sanoakseni solminut kätensä tyttärensä vyötäisten ympäri, mutta hän oli niin lujasti takertunut tyttäreensä kiinni, että heitä oli mahdoton erottaa. Henriet Cousin veti tytön ulos komerosta ja äidin hänen mukanaan. Äidinkin silmät olivat kiinni.
Aurinko nousi samassa, ja torilla oli jo melko paljon väkeä, joka etäältä katseli, miten jotakin laahattiin pitkin toria hirsipuuta kohti. Poliisipäällikkö Tristanin tapana mestauksissa ei ollut laskea uteliaita lähelle.
Ikkunoissa ei ollut ketään. Ainoastaan kaukana Notre-Damen Grèven puoleisen tornin huipulla näkyi kirkasta aamutaivasta vasten kaksi tummaa olentoa, jotka näyttivät katselevan. Henriet Cousin seisahtui taakkoineen kohtalokkaiden portaitten juurelle ja asetti niin liikutettuna, että tuskin saattoi henkeä vetää, nuoran tytön kauniiseen kaulaan. Tuo onneton lapsi tunsi hamppuköyden kauhean kosketuksen. Hän avasi silmänsä ja näki hirsipuun laihan käsivarren ojentuvan yllään. Silloin hän koetti riuhtoa itseään irti ja huusi kovalla ja sydäntäsärkevällä äänellä: — Ei! ei! en tahdo!
Äiti, jonka pää oli takertunut ja peittynyt tyttären vaatteisiin, ei sanonut sanaakaan; nähtiin vain hänen koko ruumiinsa vavahtelevan ja hänen kuultiin yhä kiihkeämmin suutelevan lastaan. Pyöveli käytti tätä tilaisuutta hyväkseen irrottaakseen äkkinäisellä tempaisulla erakon kädet, jotka tämä oli kietonut tuomitun ympärille. Joko väsymyksestä tai toivottomuudesta erakko salli sen tapahtua. Silloin pyöveli nosti tytön olkapäälleen, jossa tuo suloinen olento riippui somasti taittuneena hänen suuren päänsä vieressä. Sitten hän astui portaille.
Samassa maahan vaipunut äiti avasi yhtäkkiä silmänsä. Ääntäkään päästämättä hän nousi pystyyn kauhean näköisenä ja hyökkäsi sitten pyövelin käteen kiinni kuin peto saaliinsa kimppuun ja puri sitä. Tämä tapahtui salaman nopeudella. Pyöveli ulvahti tuskasta. Juostiin hätään. Suurella vaivalla saatiin hänen vertavuotava kätensä irrotetuksi äidin hampaista. Äiti ei päästänyt ääntäkään. Häntä tyrkättiin raa'asti ja hänen päänsä nähtiin kolahtavan kiveystä vasten. Hänet nostettiin pystyyn, mutta hän vaipui takaisin maahan. Hän oli kuollut.