Pyöveli, joka ei ollut hellittänyt tyttöä käsistään, ryhtyi nousemaan portaita ylös.

II. "La creatura hella blanco vestita"

[Kaunis valkopukuinen olento.]

(Dante)

Kun Quasimodo huomasi, että kammio oli tyhjä, ettei mustalaistyttö enää ollut siellä, että hänet oli viety pois sillä aikaa, kun hän puolusti häntä, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja polki jalkaa hämmästyksestä ja tuskasta. Sen jälkeen hän alkoi juosta ympäri kirkkoa etsien mustalaistyttöään, kajauttaen omituisia ulvahduksia joka muurinnurkkauksessa ja siroitellen punaisia hiuksiaan kaikkialle. Juuri tällöin tunkeutuivat voittoisat kuninkaalliset jousimiehet Notre-Dameen etsien hekin mustalaistyttöä. Quasimodo auttoi heitä siinä, aavistamatta lainkaan, kuuro raukka, heidän turmiollisia aikeitaan. Hän luuli kulkureita mustalaistytön vihollisiksi. Hän johti itse Tristan l'Hermiten kaikkiin mahdollisiin piilopaikkoihin, avasi hänelle salaovet ja alttarien ja sakaristojen takaiset komerot. Jos tuo onneton tyttö olisi ollut vielä siellä, olisi Quasimodo luovuttanut hänet. Kun Tristan, joka ei hevillä luopunut tehtävistä, oli turhaan etsintään väsyneenä jättänyt sen, jatkoi Quasimodo yksin etsiskelyjään. Kymmenet kerrat hän tutki kirkon kauttaaltaan, päästä päähän, laidasta laitaan, ylhäältä alas, nousten ja laskeutuen, juosten, kutsuen, huutaen, nuuskien, urkkien, tutkien, pistäen päänsä joka koloon, työntäen soihdun joka holvin alle, epätoivoisena, hulluna. Koiras, joka on kadottanut naaraansa, ei karju niin, eikä ole niin villin näköinen. Kun hän vihdoin oli varma, täysin varma siitä, ettei tyttö enää ollut kirkossa, että hänet oli ryöstetty, hän nousi hitaasti ylös torninportaita, noita portaita, joita hän oli rientänyt niin innoissaan ja voitonriemuisena ylös sinä päivänä, jona hän oli pelastanut tytön. Hän kulki nyt samoja teitä pää painuksissa, äänetönnä, kyyneleettömänä, miltei hengähtämättä. Kirkko oli jälleen autio ja yhtä hiljainen kuin ennenkin. Jousimiehet olivat lähteneet sieltä jatkaakseen noidan etsiskelyä Citéssä. Quasimodo yksinään oli jäänyt tuohon suunnattomaan Notre-Dameen, joka vielä hetkistä aikaisemmin oli ollut niin melskeisesti piiritettynä, ja hän oli nyt matkalla kammioon, jossa mustalaistyttö oli nukkunut niin monta viikkoa hänen vartioimanaan. Taipaleella pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä tapaisi hänet siellä. Kun hän kääntyessään sen pylvästen kulmauksen ympäri, joka johtaa pohjoisen sivulaivan katolle, näki tuon pienen kammion pienine ikkunoineen ja pienine ovineen kätkössä suuren tukikaaren alla kuin linnunpesän oksan alla, hänen rohkeutensa petti, mies raukan, ja hän nojasi pylvääseen, ettei kaatuisi. Hän kuvitteli, että tyttö oli ehkä palannut sinne takaisin, että joku hyvä haltija oli varmaankin tuonut hänet takaisin, että tämä kammio oli niin rauhallinen, turvallinen ja soma, ettei tyttö hennoisi olla palaamatta sinne, eikä hän uskaltanut ottaa enää askeltakaan, ettei särkisi kuvitelmaansa.

— Niin, hän sanoi itsekseen, hän ehkä nukkuu tai rukoilee. Ei häiritä häntä.

Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa, lähestyi varpaillaan kammiota, katsoi sinne ja astui sisään. Tyhjä! kammio oli yhä tyhjä! Tuo onneton kuuro kierteli sitä hitain askelin, kohotti vuodetta ja katsoi sen alle, ikään kuin tyttö olisi voinut olla kätkössä patjan ja lattian välissä, sitten hän ravisti päätään typertyneen näköisenä. Äkkiä hän murskasi soihtunsa lattiaa vasten ja sanaakaan sanomatta, huokaustakaan päästämättä syöksyi täyttä vauhtia seinää vasten ja vaipui tajuttomana maahan.

Tajuihinsa palattuaan hän heittäytyi vuoteelle, kieritteli itseään siinä, suuteli hullun kiihkon vallassa vielä haaleata paikkaa, missä tyttö oli maannut, ja lepäsi siinä jonkin hetken liikahtamattomana aivan kuin henkiheittona, sitten hän nousi hikeä valuen, läähättäen ja mielettömänä ja alkoi takoa päätään seiniin hirvittävän säännöllisesti kuin kellojensa kieliä kellonlaitoihin ja sen näköisenä, kuin olisi päättänyt murskata sen. Vihdoin hän vaipui uudelleen menehtyneenä maahan; hän laahautui polvillaan ulos kammiosta ja kyyristyi oven eteen typertyneen näköisenä. Hän istui siinä toista tuntia liikahtamatta tuijottaen autiota kammiota synkempänä ja miettiväisempänä kuin äiti, joka istuu tyhjän kehdon ja täyden ruumisarkun välissä. Hän ei sanonut sanaakaan. Pitkien väliaikojen päästä vavahdutti vain nyyhkytys rajusti hänen ruumistaan, mutta kyyneleetön nyyhkytys, kuin kesäiset kalevantulet, jotka eivät jyrähtele.

Mietiskellessään lohduttomissa unelmissaan, kuka mahtoi olla mustalaistytön yllättävä ryöstäjä, hän tuli ajatelleeksi arkkidiakonia. Hän muisti, että dom Claude oli ainoa, jolla oli avain niihin portaisiin, jotka johtivat kammioon, hän muisti nuo öiset yritykset mustalaistyttöä vastaan, joista hän, Quasimodo, oli ollut ensimmäisessä avullisena ja joista hän oli toisen ehkäissyt. Hän muisti lukemattomat pikku seikat eikä epäillyt, että arkkidiakoni oli ottanut häneltä mustalaistytön. Niin suuri oli kuitenkin hänen kunnioituksensa pappia kohtaan, niin syvällä olivat kiitollisuuden, kiintymyksen ja rakkauden juuret hänen sydämessään tätä miestä kohtaan, että ne tänäkin hetkenä saattoivat vastustaa mustasukkaisuuden ja epätoivon purkausta.

Hänestä oli ilmeistä, että arkkidiakoni oli tehnyt sen, mutta se verinen, murhaava viha, jota hän olisi tuntenut kaikkia muita kohtaan, muuttui heti tuon kuuroraukan sydämessä kahta katkerammaksi tuskaksi, kun oli kysymyksessä Claude Frollo.