Ajatellessaan siten parhaillaan pappia aamunsarastuksen ensi säteiden valaistessa tukipylväitä, Quasimodo näki Notre-Damen ylimmässä kerroksessa absiidin ympäri kääntyvän uloimman kaiteen mutkassa henkilön, joka lähestyi häntä. Kellonsoittaja tunsi hänet. Arkkidiakoni sieltä tuli. Claude asteli raskain, hitain askelin. Hän ei katsellut eteensä kulkiessaan, hän asteli pohjoista tornia kohden, mutta hänen kasvonsa olivat suuntautuneina sivulle Seinen oikeanpuoleista rantaa kohden, ja hän kurkotti kaulaansa aivan kuin olisi nähnyt jotakin kattojen takaa. Huuhkajalla on usein tuollainen vino asento. Se lentää yhtäälle ja katselee toisaalle. — Pappi kulki tällä tavalla Quasimodon ohitse huomaamatta häntä.
Kuuro, jonka tämä äkillinen ilmestys oli kivettänyt, näki hänen astuvan sisälle pohjoisen tornin portaisiin johtavasta ovesta. Lukija tietää, että tästä tornista näkyy Kaupungintalo. Quasimodo nousi ja seurasi arkkidiakonia.
Quasimodo astui tornin portaille noustakseen ylös tietämättä, minkä vuoksi pappi niitä nousi. Muuten tuo kellonsoittaja raukka ei oikein tiennyt, mitä tekisi, mitä sanoisi, mitä tahtoisi. Raivo ja pelko raatelivat hänen sydäntään. Arkkidiakoni ja mustalaistyttö taistelivat hänen sielustaan.
Saavuttuaan tornin huipulle hän katseli tarkasti, missä pappi oli, ennen kuin astui portaitten varjosta katolle. Pappi oli häneen selin. Kellotornin kattopengermää ympäröi pilarikaide. Pappi, jonka katse oli suunnattuna kaupunkiin päin, nojasi rintaansa Notre-Damen sillan puoleiseen kaiteeseen.
Quasimodo hiipi hiljaa kuin susi hänen taakseen nähdäkseen, mitä hän katseli. Papin huomio oli niin kiintynyt katseluun, ettei hän lainkaan kuullut kuuron askeleita takanaan.
Pariisi, ja varsinkin senaikuinen Pariisi tarjosi komean ja ihastuttavan näyn kesäisen päivänkoiton raikkaassa valaistuksessa Notre-Damen tornien huipulta. Oli heinäkuu. Taivas oli kirkas. Siellä täällä oli sammumassa jokin viivästynyt tähti, mutta idässä päin näkyi kirkkaimmalla kohdalla taivasta vielä sangen loistava tähti. Aurinko oli juuri nousemassa. Pariisi alkoi elää. Tuo hyvin valkea ja puhdas valaistus sai kaikki itään päin olevat talonsivut kuvastumaan silmään selvästi ja teräväpiirteisesti. Jättiläismäisten kellotornien varjo ulottui katolta katolle suuren kaupungin toisesta laidasta toiseen saakka. Muutamista kortteleista kuului jo puhelua ja melua. Tuolla löi kello, täältä kuului vasaran kalkutusta, tuolta rattaitten kolinaa katukiviä vasten. Sieltä täältä kohosi tuosta kattolakeudesta jo ikään kuin suunnattoman tulikivilouhoksen halkeamista savupatsaita. Virta, jonka vesi taittuu monien siltojen holvikaaria ja saarien kärkiä vasten, välkkyili hopeauomana. Kaupungin ympäristössä vallien ulkopuolella häipyi näköala suureen, höytyiseen usvakehään, jonka lävitse epäselvästi erotti lakeuden epämääräisen viivan ja kumpujen sirot kohoutumat. Kaikenlaista epäselvää hälinää alkoi kuulua tuosta puolittain heränneestä kaupungista. Itää kohden ajeli tuuli vaaleita, pumpulimaisia pilvenhattaroita, jotka se oli siepannut kukkulain usvavilloista.
Tuomiokirkon edustalla seisoi muutamia naisia maitokannut käsissä osoitellen ihmeissään toisilleen Notre-Damen pääportaalin särjettyjä ovia ja kahta jähmettynyttä lyijypuroa hiekkakivilaattojen raoissa. Yöllisestä mellakasta ei ollutkaan enää muita jälkiä nähtävissä. Rovio, jonka Quasimodo oli sytyttänyt tornien väliin, oli sammunut. Tristan oli jo raivannut torin ja antanut heittää ruumiit Seineen. Ludvig XI:n tapaiset kuninkaat huuhtovat kiireesti katukiveyksen verilöylyn jäljiltä.
Tornin kaiteen ulkopuolella aivan sen kohdan alla, johon pappi oli pysähtynyt, oli tuollainen merkilliseksi kuvioksi veistetty kivinen vesitorvi, jollaisia ulkonee niin runsaasti goottilaisten rakennusten räystäiltä. Vesitorven halkeamassa kasvoi kaksi sievää, kukkivaa leukoijaa, jotka tuulen huojuttelemina ikään kuin elävät olennot nyökkäilivät toisilleen veikeitä tervehdyksiä. Tornin yläpuolelta taivaan korkeudesta kuului lintujen liverrystä.
Mutta pappi ei kuunnellut eikä katsellut mitään sellaisia. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät näe aamua, lintuja eikä kukkia. Koko tuossa suunnattomassa näköalassa, joka käsitti niin paljon katseltavaa, hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen.
Quasimodo paloi halusta kysyä häneltä, mitä hän oli tehnyt mustalaistytölle. Mutta arkkidiakoni ei tällä hetkellä näyttänyt lainkaan olevan tässä maailmassa. Hän eli ilmeisesti tuollaista valtavaa elämänhetkeä, jolloin ei huomaisi edes maan repeämistä. Hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä, katse kiintyneenä tuijottamaan johonkin määrättyyn kohtaan; ja tuossa äänettömyydessä ja liikkumattomuudessa oli jotakin niin pelottavaa, että villiä kellonsoittajaa pöyristytti, eikä hän uskaltanut sitä häiritä. Sen tähden hän tyytyi seuraamaan arkkidiakonin katseen suuntaa, sillä olihan sekin eräänlainen tapa kysyä, ja niin tuon onnettoman kuuron katse osui Grève-torille.