— Onko miehenne kertonut teille onnettomuudesta, rouva Boudraque?
— Ei, mistä sitten, rouva Turquant?
— Châtelet'n notaarin, herra Gilles Godinin hevonen pelästyi flaamilaisia ja heidän kulkuettaan ja kaasi kumoon mestari Philippot Avrillit'n, celestiniläisluostarin maallikko vanhuksen.
— Niinkö?
— Niin.
— Porvarin hevonen! Se on liikaa. Olisipa se ollut edes ratsuväenhevonen, niin ei olisi ollut ihmekään!
Ikkunat suljettiin, mutta Gringoire oli häiriintynyt mietteissään.
Onneksi hän pääsi taas pian oikealle ladulle mustalaistytön ja Djalin, noiden kahden hienon, kauniin ja ihastuttavan olennon avulla, joiden pieniä jalkoja, kauniita muotoja ja suloisia liikkeitä hän ihaili ja jotka pyrkivät sekoittumaan toisiinsa hänen mielikuvituksessaan; älyn ja ystävällisyyden takia hän piti heitä nuorina tyttöinä, käynnin ja liikkeiden vilkkauden, joustavuuden ja sulon takia vuohina.
Kadut kävivät hetki hetkeltä yhä pimeämmiksi ja autiommiksi. Iltasoitto oli aikoja sitten kajahdellut, ja vain pitkäin välimatkojen päässä näki jonkun yksinäisen kulkijan kadulla tai yhtä yksinäisen valon ikkunasta. Gringoire oli mustalaistyttöä seuratessaan joutunut siihen kujien, poikkikatujen ja käyrien käytävien sokkeloon, joka ympäröi Innocentius-veljistön vanhaa hautuumaata ja muistuttaa kissan sekoittamaa lankavyyhtiä.
— Näiden katujen ei juuri voi sanoa ymmärtävän logiikkaa! Gringoire mutisi hiljaa itsekseen kulkiessaan kujasia, jotka aina näyttivät johtavan kaaressa takaisin, mutta joita tyttö epäröimättä ja yhä nopeammin kulki, kuten ainakin tuttua tietä. Ilman opastaan Gringoire olisi joutunut aivan eksyksiin, ellei hän erään mutkan takaa olisi nähnyt kauppahallien kahdeksankolkkaista mestauslavaa, jonka rei'ikäs huippu piirtyi mustana varjona erästä vielä valaistua ikkunaa vasten Verdelet-kadun varrella.