Tyttö oli vihdoin huomannut hänet. Hän oli useampia kertoja katsonut levottomana taakseen; viimein hän oli pysähtynyt ja tarkastanut häntä kiireestä kantapäähän erään avoimen leipuripuodin ovesta pilkistävässä valonkajasteessa. Sen jälkeen Gringoire näki hänen tekevän saman pienen suunsuipennuksen, jonka hän oli jo ennenkin nähnyt, ja jatkavan edelleen matkaansa.
Tuo pieni nyrpistys sai Gringoiren ajattelemaan yhtä ja toista. Siinä oli sangen selvää halveksumista ja ilvettä, tuossa sievässä suuneleessä. Hänen päänsä painui kumarampaan, hän hiljensi kulkuaan ja jättäytyi seuraamaan tyttöä pitemmän välimatkan päästä. Silloin hän äkkiä kuuli läpitunkevan huudon erään kadunkulman takaa, jonne tyttö juuri oli kadonnut.
Hän kiiruhti jäljestä.
Katu oli aivan pimeä. Kulmauksessa paloi kuitenkin Mariankuvan juurella rautalyhdyssä öljyyn kastettu rohdinsydän, ja sen heikossa valossa hän näki, miten mustalaistyttö rimpuili kahden miehen kourissa, jotka koettivat tukahuttaa hänen huutoaan. Pieni säikähtynyt vuohi laski sarvensa puskuasentoon ja määki.
— Tänne, vartijat! Gringoire huusi ja kiiruhti rohkeasti paikalle. Toinen tyttöä pitelevistä miehistä kääntyi. Gringoire näki Quasimodon kauheat kasvot.
Gringoire ei paennut, mutta ei liioin enää astunut askeltakaan eteenpäin.
Quasimodo tuli hänen luokseen, läimäytti häntä kädenselällään, niin että hän paiskautui neljän askeleen päähän, ja oli seuraavassa hetkessä kadonnut yön pimeyteen kantaen tyttöä kokoonkäärityn silkkiharson lailla käsivarsillaan. Kumppani oli seurannut häntä, ja heidän jäljessään juoksi vuohi raukka surkeasti määkien.
— Apua! Murhaajia! onneton mustalaistyttö huusi.
— Seis, roisto, ja päästä paikalla tyttö! huusi samassa jyrisevällä äänellä ratsastaja, joka äkkiä laukkasi kadulle.
Se oli muuan kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteeni, kiireestä kantapäähän rauta-asussa ja miekka kädessä.