— Hitto sinut vieköön ja minut myös, Gringoire ajatteli, — jos ymmärrän sanaakaan siitä, mitä sanot!
Ja hän kulki edelleen.
Hän saapui toisen liikkuvan olion luo ja tarkasti sitä. Taas raajarikko, jolla ei ollut toista kättä eikä toista jalkaa ja joka oli niin avuton, että se rakennelma puujalkoja ja kainalosauvoja, jonka varassa hän pysyi pystyssä, näytti liikkuvalta rakennustelineeltä. Gringoire, joka rakasti komeita ja klassillisia vertauksia, vertasi häntä mielessään Vulkanuksen kolmijalkaan, jolle jumala oli antanut elämän.
Kolmijalka tervehti häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta ojensi samassa hattunsa parturinvadin tavoin hänen leukansa alle ja huusi hänen korvaansa:
— Señor cabarello, para comprar un pedaso de pan! [Korkea herra, ostaisin palan leipää!]
— Tuokin näkyy puhuvan, sanoi Gringoire, — mutta jotakin vierasta kieltä, ja hän on onnellisempi kuin minä, sillä hän ymmärtää sitä.
Samassa näytti uusi ajatus välähtävän hänen päähänsä, sillä hän löi otsaansa ja huudahti:
— Mutta mitä hittoa he tarkoittivat aamulla tuolla Esmeraldalla?
Hän aikoi kiiruhtaa askeleitaan, mutta kolmannen kerran jokin sulki häneltä tien. Tämä jokin tai oikeammin joku oli sokea, pieni ukko, jolla oli juutalaiset, partaiset kasvot ja joka koiran ohjaamana haparoi kepillä eteenpäin ja kähisi hänen korvaansa unkarilaisella murteella:
— Facitote caritatem! [Olkaa armelias!]