— No viimeinkin joku, joka osaa kristillistä kieltä! Minä näytän varmaankin hyvin anteliaalta, koska minulta pyydetään almuja, vaikka kukkaroni onkin laiha. — Hyvä ystävä, hän virkkoi sokealle, minä möin viime viikolla viimeisen paitani; tai Ciceron kielellä, koska ette ymmärrä muuta: Vendidi hebdomade nuper transita meam ultimam chamisam.
Tämän sanottuaan Gringoire käänsi selkänsä sokealle ja jatkoi matkaansa. Mutta sokea alkoi astella hänen rinnallaan ja nyt hän kuuli hämähäkin ja kolmijalankin ihmeteltävän nopeasti tulevan jäljessään, niin että puujalat ja kainalosauvat kolisivat. Ja kaikki kolme alkoivat laulaa hänen kintereillään:
— Caritatem! lauloi sokea.
— La buona mandai lauloi rampa.
— Un pedaso de pan! yhtyi kuoroon raajarikko.
Gringoire sulki korvansa.
— Oh, mikä Baabelin sekoitus! hän huudahti.
Hän pisti juoksuksi. Sokea juoksi. Raajarikko juoksi. Rampa juoksi.
Ja kuta pitemmälle hän katua ehti, sitä enemmän vilisi hänen ympärillään raajarikkoja, ontuvia, sokeita, silmä- ja käsipuolia ja pitaalisia, joista osa tuli ulos taloista, osa pieniltä sivukaduilta, osa kellarinluukuista ulvoen, mölisten ja mankuen ja kaikki liikkuen nilkuttaen ja kömpien tulta kohden kuraisina kuin etanat sateen jälkeen.
Gringoire, jolla yhä oli nuo kolme seuralaista jäljessään ja joka suuresti ihmetteli, miten tämä päättyisi, kulki sydän kurkussa muiden mukana varovasti välttäen ontuvia, astuen rampojen yli ja pujotellen jalkojaan tässä loppumattomassa raajarikkojen muurahaiskeossa niinkuin se englantilainen merikapteeni, joka hiipi rapuparveen.