Nuotioiden epävakaisessa ja hämärässä valossa saattoi pelokas Gringoire erottaa vastenmielisen kehän vanhoja talorähjiä, jotka ympäröivät tuota suurta toria. Rappeutuneine, vinoine ja mutkikkaine päätyineen, joissa näkyi siellä täällä joku valaistu ikkuna, ne muistuttivat pimeässä eriskummaisia ja juroja eukonnaamoja, jotka silmät puoliavoimina katselivat torilla meluavaa joukkoa.
Se oli kuin uusi maailma, tuntematon, ennenkuulumaton, mateleva, ryömivä, mielikuvituksellinen.
Gringoire, jonka kauhu yhä kasvoi ja joka tunsi noiden kolmen kerjäläisen pitelevän itseään pihtien lailla, samalla kun melu hänen ympärillään huumasi häntä, onneton Gringoire koetti ponnistaa kaikki sielunvoimansa muistellakseen, oliko lauantaiyö. Mutta ponnistukset olivat turhat; hänen muistinsa ja ajatustensa lanka oli katkennut ja epäillen kaikkea ja epätietoisena siitä, mitä näki ja tunsi, hän teki itselleen tämän ratkaisemattoman kysymyksen:
— Jos minä olen olemassa, onko tämä todellisuutta? Jos tämä on todellisuutta, olenko minä olemassa?
Samassa kuului hälisevästä joukosta hänen ympäriltään huuto:
— Viedään hänet kuninkaan luo!
— Pyhä Neitsyt! mutisi Gringoire, — kuningas täällä: se on kai sitten pukki!
— Kuninkaan luo! kuninkaan luo! kertasi joukko.
Ja häntä raahattiin eteenpäin. Kaikki tahtoivat käydä häneen käsiksi, mutta nuo kolme kerjäläistä eivät päästäneet otettaan ja riistivät hänet toisilta ärjyen:
— Hän on meidän!