Runoilijan nuttu, joka jo oli henkihieverissään, veti viimeisen henkäyksensä.
Tuon kauhean torin yli kuljettaessa katosi hänen huumauksensa. Jo muutaman askeleen päässä oli todellisuus ilmielävänä hänen edessään. Hän alkoi tottua paikan ilmapiiriin. Ensi hetkessä oli hänen runollisista aivoistaan tai ehkä aivan yksinkertaisesti ja proosallisesti hänen tyhjästä vatsastaan noussut usvaa, joka oli levinnyt hänen ja esineitten välille ja antanut hänen nähdä ne painajaisen katkonaisina utukuvina, tuossa unten hämyssä, jossa kaikki piirteet vipajavat, kaikki kasvot virnistävät, kaikki oliot keräytyvät suunnattomiin rykelmiin, elottomat esineet paisuvat hirviöiksi ja ihmiset peikoiksi. Vähitellen väistyi tämä näköhäiriö selvemmän eikä niin paisuttavan näkemisen tieltä. Todellisuus alkoi sarastaa hänen ympärillään, se pisti hänen silmiinsä, kosketti häntä jalkoihin ja repi pala palalta sen kauhean runouden, jonka hän aluksi oli ollut näkevinään ympärillään. Hän huomasi varsin hyvin, ettei hän kulkenut Styksissä, vaan loassa, etteivät häntä ympäröineet demonit, vaan varkaat, jotka tönivät ja raastoivat häntä, ettei ollut kysymyksessä hänen sielunsa, vaan yksinkertaisesti hänen henkensä (koska hänellä ei ollut tuota mainiota välittäjää, joka niin hyvällä menestyksellä sijoittuu roiston ja kunniallisen ihmisen välille: kukkaroa). Lyhyesti, kun hän kylmäverisesti ja lyhemmän välimatkan päästä tutki mellastusta, tupsahti hän noitien juhlasta kapakkaan.
Ihmeiden piha olikin todella vain kapakka, mutta rosvojen kapakka, jotka punoittivat yhtä paljon verestä kuin viinistä.
Se näytelmä, joka hänelle avautui, kun hänen rääsyinen saattojoukkonsa oli kuljettanut hänet määränpäähän, ei ollut omiaan kohottamaan häntä runouteen, eipä edes helvetinrunouteenkaan. Se oli enemmän kuin milloinkaan kapakan arkista ja raakaa todellisuutta. Ellemme olisi viidennellätoista vuosisadalla, sanoisimme että Gringoire oli siirtynyt Michelangelosta Callot'hon.
Räiskyvän nuotion ääressä, joka paloi suurella, pyöreällä kivipaadella ja jonka liekit nuoleskelivat sillä hetkellä tyhjän kolmijalan hehkuvia jalkoja, seisoi siellä täällä madonsyömiä pöytiä, joiden järjestyksessä tai oikeammin epäjärjestyksessä ei oltu noudatettu minkäänlaista mittausopillista sopusuhtaisuutta. Näillä pöydillä välkkyi muutamia viinikannuja ja niiden ympärillä näkyi joukko bakkuskasvoja, joita viini ja tulenloimu purppuroivat. Siellä näkyi suurimahainen, juhlallisen näköinen mies meluten syleilevän rotevaa ja lihavaa ilotyttöä. Siellä näkyi jonkinlainen valesotilas, "narquois", kuten argot-kielellä sanottiin, päästelevän vihellellen auki tekohaavansa siteitä ja mielihyvin ojentavan tervettä ja voimakasta jalkaansa, joka aamusta saakka oli ollut käärittynä lukemattomiin siteisiin. Siellä valmisti muuan haavoittunut maapähkinänmehulla ja härän verellä haavaa sääreensä huomiseksi. Pari pöytää kauempana istui pyhiinvaeltajaksi pukeutunut mies ja luki laulavalla nenä-äänellä taivaan kuningattaren valitusta. Eräs nuori mies otti vanhalta kaatumatautiselta oppia, miten saadaan valumaan vaahtoa suusta saippuapalan avulla. Heidän lähellään tyhjensi muuan vesitautinen itseään ja koetti tukkia suuta neljältä, viideltä naisvarkaalta, jotka saman pöydän ääressä riitelivät lapsesta, joka oli samana iltana varastettu. Kaikki seikkoja, jotka kaksi vuosisataa myöhemmin "näyttivät hovista niin naurettavilta", kuten Sauval kertoo, "että niitä käytettiin kuninkaan huvittamiseksi ja johdannoksi kuninkaalliseen balettiin Yö, joka neliosaisena esitettiin Petit-Bourbonin teatterissa". Ja eräs silminnäkijä vuodelta 1653 lisää: "Ihmeiden pihan äkillisiä muodonvaihdoksia ei ole koskaan onnellisemmin esitetty. Benserade oli ne laatinut sangen siroihin säkeihin."
Naurun remakkaa ja rivoa laulua kuului kaikkialta. Kaikki huusivat ja kiroilivat sekaisin kuuntelematta naapureitaan. Lasit kilisivät toisiaan vastaan, maljoja seurasi riita ja riitaa tappelu.
Suuri koira istui tuijottaen tuleen. Joitakuita lapsiakin näkyi tämän mellastuksen keskellä. Varastettu lapsi itki ja kirkui. Toinen suuri nelivuotias poika istui ääneti jalkojaan heilutellen hänelle liian korkealla penkillä pöydän ääressä, joka ulottui hänelle leukaan saakka. Kolmas istui vakavana ja levitteli sormellaan pöydälle talia, jota valui palavasta kynttilästä. Vielä oli muuan poikanen asettunut likaiseen maahan ja ryöminyt puoliksi kyljellään olevaan kattilaan, jonka laitoja hän kolkutti tiilikivellä saaden siten aikaan räminän, joka olisi saanut Stradivariuksen pyörtymään.
Tulen luona oli tynnyri ja sillä istui muuan kerjäläinen. Hän oli kuningas valtaistuimellaan.
Ne kolme miestä, jotka pitelivät Gringoirea, veivät hänet tynnyrin luo, ja koko bakkanaali vaikeni hetkeksi, lukuunottamatta lasta kattilassa.
Gringoire ei uskaltanut nostaa katsettaan, tuskin hengittääkään.