— Hombre, quita tu sombrero [Mies, tänne lakkisi!], sanoi yksi hänen kolmesta omistajastaan, ja ennen kuin hän tajusi, mitä mies tarkoitti, tämä oli temmannut hatun hänen päästään. Se oli tosin vain vanha kulunut huopahattu, mutta kyllin hyvä suoja vielä jonakin kuumana tai sateisena päivänä. Gringoire huokasi.
Samassa puhui hänelle kuningas tynnyriltään.
— Mikäs roikale sinä olet?
Gringoirea puistatti. Tuo ääni, joskin nyt uhkaavana, muistutti erästä toista ääntä, joka aamulla oli antanut ensi iskun hänen mysteerilleen mankuessaan keskellä näytäntöä: "Armahtakaa vaivaista!"
Hän katsahti ylös. Se oli todellakin Clopin Trouillefou.
Clopin Trouillefoulla oli yllään kuninkaalliset arvonmerkkinsä, mutta hän oli yhtä risainen kuin ennenkin. Haava oli kadonnut käsivarresta. Hänellä oli kädessä valkeilla nahkasiimoilla varustettu ruoska, joita kaupungin vartijat käyttivät kansanjoukkojen taltuttamiseksi ja joita nimitettiin boul layes'iksi. Päässä oli hänellä ylhäältä umpinainen, pyöreä päähine, mutta oli vaikeata erottaa, oliko se lapsen myssy vai kuninkaan kruunu, siinä määrin se muistutti kumpaakin.
Gringoiressa oli, hänen itsensäkään tietämättä miksi, syttynyt pieni toivonkipinä, kun hän tunsi Ihmeiden pihan kuninkaan Oikeuspalatsin salissa olleeksi kerjäläiseksi.
— Mestari, hän sammalsi… korkea herra… teidän majesteettinne… Miten teitä nimittäisin? hän lausui lopuksi ehdittyään crescendonsa huippukohtaan, tietämättä miten päästä ylemmäs tai laskeutua takaisin.
— Korkea herra, teidän majesteettinne tai toveri, nimitä minua miksi haluat. Mutta joudu. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?
— Puolustukseksesi? mietti Gringoire, — tuo ei kuulosta lainkaan miellyttävältä. Hän jatkoi sammaltaen: — Minä olen se, joka tänä aamuna…