— Mikä hitto häntä oikein vaivaa? mietti Gringoire ja katsahti sinne, minne hänkin katsoi. — Ei häntä voine kiinnittää tuo holvikaaren kivikääpiön virnistys. Kyllä kai minä, hitto vie, ainakin sen kanssa kykenen kilpailemaan!
Hän korotti äänensä:
— Neiti!
Tyttö ei näyttänyt kuulevan. Hän toisti kovemmin:
— Neiti Esmeralda!
Turha vaiva. Tytön ajatukset olivat muualla, eikä Gringoiren ääni kyennyt niitä tavoittamaan. Onneksi puuttui nyt vuohikin asiaan. Se alkoi hiljaa vetää herratartaan hihasta.
— Mitä tahdot, Djali? kysyi mustalaistyttö äkkiä kuin unesta heräten.
— Sen on nälkä, Gringoire sanoi, iloissaan siitä, että pääsi keskustelun alkuun.
Esmeralda pureskeli rikki leivänpalan ja syötti sen kädestään
Djalille.
Gringoire ei enää antanut hänen vaipua unelmiin. Hän teki arkatuntoisen kysymyksen.