— Ja rakkaus? jatkoi Gringoire.
— Oh! rakkaus! tyttö sanoi, hänen äänensä värähti ja hänen silmänsä säihkyivät. — On kaksi ja kuitenkin vain yksi. Mies ja nainen, jotka sulautuvat enkeliksi. Se on taivas.
Katutanssijattaren kasvoissa hohti hänen tätä sanoessaan kauneus, joka teki syvän vaikutuksen Gringoireen ja joka oli täydelleen sopusoinnussa hänen sanojensa kanssa, joissa oli miltei itämainen hehku. Hänen viattomat ruusuhuulensa hymyilivät puoliavoimina; hänen valkealla ja kirkkaalla otsallaan näkyi toisinaan ajattelun pilvi kuin henkäyksen jälki peilin pinnalla, ja hänen alas luotujen pitkien, mustien silmäripsiensä alta säteili selittämätön valo, joka antoi hänen piirteilleen tuon ihanteellisen sulon, jonka Raffaello sittemmin löysi neitsyyden, äitiyden ja jumalallisuuden mystillisestä yhteydestä.
Gingoire jatkoi yhtäkaikki:
— Minkälainen miehen sitten on oltava miellyttääkseen teitä?
— Hänen pitää olla mies.
— Entä minä, Gringoire sanoi, mikä minä sitten olen?
— Miehellä on kypärä päässä, miekka kädessä ja kultaiset kannukset kantapäissä.
— Hyvä, sanoi Gringoire, ei miestä ilman hevosta. — Rakastatteko te jotakuta?
— Rakastanko?