Kauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän koivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut, astui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka ei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa ja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua huomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta puhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana jutella — että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea, olisi "rahoja kuivamassa".
4.
Talonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni, huusi se uunin takana: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Talon asukkaat eivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta, löytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä iltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta kotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui pala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän, niin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: "No, räjähdä sitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!" Tuskin sanottu, kun uunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri tupaan.
TARUJA RAHA- JA VILJAPAROISTA
1.
Eräs talon isäntä matkusti Riikaan noutaakseen sieltä viljaparan. [Lätinkielellä "puhkis", joka vastaa suunnilleen suomalaista taruolentoa "para". Suoment. muist.] Pitkän tinkimisen jälkeen sopi hän kauppiaan kanssa ja tahtoi kunnollisesti tarkastaa paran. Mutta myyjä antoi hänelle sidotun vaatekappaleen ja sanoi: "Katso nyt, että viet sen avaamattomana kotiisi ja hillitset uteliaisuutesi! Kotona avaa se ja varistele sitä viljalaarisi yläpuolella aitassasi." Talonpoika otti kangaskappaleen ja ajeli kotiaan kohden. Mutta matkalla ei hän voinutkaan uteliaisuuttaan hillitä — hän avasi kovan taistelun perästä siteen; sieltä ei hän löytänyt mitään muuta kuin niinisen nuoranpätkän. "Kirottu petturi!" huusi petetty ja heitti nuoran ja siteen tienviereiseen ojaan.
Jonkun ajan kuluttua täytyi isännän taas mennä kaupunkiin. Hän ei jättänyt etsimättä petturia ja haukkumatta häntä melkolailla. Mutta tämä sanoi: "Miksi olit niin utelias? Kumminkin voi kaikki tulla hyväksi. Mene sille paikalle, missä heitit nuoran pätkän ojaan ja katso, mitä sieltä löydät!" Talonpoika teki niin. Oi, kuinka paljon jauhoja ja jyviä oli ojaan koottu. Nyt ymmärsi hän, että viljapara oli sen tehnyt ja etsi siksi, kunnes löysi nuoranpätkän ja kangaskappaleen. Sitte meni hän iloisena kotiin, varisteli kääröä jyvälaarin päällä, niin että nuora putosi sinne ja meni levollisena maata. Mutta yöllä — kuten kaikkina seuraavinakin öinä — lensi para tulisen lohikäärmeen muodossa aitasta ja kantoi väsymätönnä likeisten talonpoikien varastohuoneista jauhoja, jyviä ja muita elintarpeita kotiin, niin että isäntä rikastui päivä päivältä.
2.
Eräällä isännällä oli kaksi paraa; toinen toi hänelle jyviä, toinen rahaa, mutta molemmat asuivat ullakolla. Heti kun valmistettiin jotain hyvää ruokaa tahi leivottiin verestä leipää, vei isäntä itse parhaimmat palat ullakolle. Tämän sattui nuori renki huomaamaan ja paloi halusta nähdä paroja.
Kerran, kun isäntä ei ollut kotona, läksi nuorukainen ullakolle ja tarkasteli siellä ympärinsä; mutta vaikka hän olisi etsinyt kuinka, ei paroja kuulunut eikä näkynyt; mutta nurkassa seisoi kattila täynnä herkullista kaalikeittoa. Renki ahmi hyvällä halulla liemen, sylki kattilaan ja meni pois. Illan tullen palasivat parat retkiltään ja aikoivat käydä liemen kimppuun — mutta, nähkääs, kattila oli aivan tyhjä, ja vielä lisäksi oli siihen syletty. Silloin vimmastuivat parat, ryömivät vonkuen katolle ja sytyttivät sen hehkupyrstöillään tuleen, niin että talonpojan koko talo paloi.