— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.
Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin. Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani. Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon alaisiksi.
— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes soisi tätä yksinkertaista kotia?
- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.
— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.
— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi, ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.
Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli synnyttänyt.
— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa — sitä toivon sydämeni pohjasta.
Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.
Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.