Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.
- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.
- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen, mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.
- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi. Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.
Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.
- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen tuosta tärkeästä esineestä.
- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te, muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen — te olette Demeter Banjaluki.
— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on ollut minun hallussani.
— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden, joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te olette minulle kotelon koskematta jättänyt.
- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.