Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.
Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi hiljaa ja kuunteli.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä, joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.
Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut.
Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.
Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.
- Onko siellä ketään?
Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —
Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva toivo.
Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.