Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.
Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian hallitsijatar.
Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja minkä näköinen hän oli!
Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä kivilattialla.
Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.
Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa.
Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen huuliltansa.
- Pois — heti pois täältä, veljeni.
Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää kaikki!
Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!