- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.
- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.
- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.
- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi
Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.
- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah, Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia — ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!
- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.
Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.
- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on tapahtunut?
- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.
- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän vaan aikone hyökätä konakiin?