- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille, kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania. Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania. Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan kävelemään.
Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi meidän luoksemme.
- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.
Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman edellä.
Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät vaunut sieltä pois.
Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun syliini.
Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi kohdata tässä elämässä!
Tällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.
- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot? huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa minulle kaikki — se oli —
- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle tytölle tämä hirmuinen totuus.