Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella, vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.
Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.
Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään, minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.
Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi hänelle kuiskaten:
— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —
Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!
Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan selkään.
Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja ratsasti tiehensä.
Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.
Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.