"Ostin tämän antaakseni teille, mutta jos te olette lukenut niin…" William ojensi kirjan puoleksi esille, jonka neiti Hagberg otti vastaan nyykähyttäen keveästi päätään ja heittäen samalla häneen naurua täynnä olevan, peittelemättömän silmäyksen, joka tuntui sanovan: herran tähden, ettekö voi ymmärtää että valehtelen! Mutta näettekö, en pelkää sitä tunnustaa.
William oli vähä kerrassaan tottunut niin neiti Hagbergin seuraan, että hän nykyisin tuskin voi olla sitä paitse. Hän laski leikkiä itse siitä. "Voi tottua uskomattomimpaankin", sanoi hän tytölle, luoden häneen katseen, joka juuri puhui päinvastaista, ja jonka tyttö varsin hyvin oivalsi. Hän nimittäin oli myöskin ehtinyt tottua Williamin puhetapaan ja ymmärsi nyt kaikki mitä hän sanoi juuri oikealla tavalla — sielutieteellisesti, ei sanojen mukaisesti. Kuka huoliikaan sanoista. Sanat ovat vaan kätkeäkseen ajatukset.
Näin ollen voikin William vapaasti lasketella merkillisyyksiänsä ja sen hän katsoikin perussyyksi siihen mielihyvän tunteesen, jonka hän tunsi tytön seurassa. Tyttö myöskin puoleltaan päivä päivältä tuli yhä enemmän huvitetuksi tästä sanoilla leikkimisestä, tästä alinomaisesta ottelusta, joka juuri siksi tuli niin jännittäväksi, kun hän ei koskaan tietänyt, mitä herra Zimmermann oikeastaan tarkoitti, ainoastaan, että hän ei tarkoittanut juuri sitä mitä sanoi.
Williamin mielestä oli kaikki niin vähäpätöistä, hän puhui kaikesta hienolla ivaäänellä, joka ei vähääkään ilmaissut hänen omia ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan jätti vapaan leikkitanteren tytön mielikuvituksille.
Aika kului niin jäljettömiin kun aika voi kulua mieluisassa kesänvietossa, jossa toinen päivä on toisensa kaltainen. Päivä, joka oli määrätty molempien skånettarien lähtöpäiväksi, alkoi lähestyä.
Kun William ajatteli pian tapahtuvaa eroa, tuntui se hänestä olevan yksi niitä mieliharmeja, joiden alle on alistuminen tässä maailmassa; se tuotti hänelle vastenmielisyyden tunteen, jollaista tuntee, kun tulee häirityksi tavoissaan esim. muuttaessa; mutta hän ei sitä paljonkaan mietiskellyt. Ajatus, että hän mahdollisesti voisi olla rakastunut — ajatus, joka joskus pujahti hänen mieleensä — veti aina hymyilyä hänen huulilleen, niin uskomattomalle se hänestä tuntui.
Mahdollisuutta, että tyttö oli rakastunut, katsoi hän kyllä todenmukaiseksi. Neiti Hagberg oli selvästi osoittanut olevansa hänestä erityisesti huvitettu. William ei tuntenut tyttöä kylliksi tietääkseen, että hän itse oli ollut tytölle melkein samaa kuin tyttökin hänelle: huvittavan kokeena, johon käy varmalla edellytyksellä, että itselleen siinä ei ole mitään vaaraa.
Tässä leikissä oli tytöllä kumminkin se etuisuus Williamin rinnalla, että hän ainakin tunsi hänen elämänsä ja mielipiteensä ulkopiirteissään, jota vastoin William ei tietänyt mitään tytön entisyydestä, joka tosin ei koskaan ollut mennyt yli luvallisuuden rajan, mutta jonka historia kumminkin voisi antaa aihetta aika pitkään Leporello luetteloon lemmenseikkailujen urhotöistä, joissa hän usein oli uskaltautunut niin likelle rajaa, kuin mahdollista oli, astumatta sen yli. Williamin mielestä oli hän tavallinen, pieni maalaisneitonen, joka taas puolestaan piti Williamia hirvittävänä don Juanina, jota vastaan hänen oli oleminen varoillaan.
Hän ei hetkeäkään uskonut, että tuo don Juan voisi todellakin käydä hänelle vaaralliseksi, siksi tunsi hän liian hyvin voimansa ja kylmäverisyytensä. Mutta hänellä oli vastustamaton halu päästä selville siitä, miltä tällainen herra oikeastaan näyttäisi hetkellä, jolloin intohimo hänet täysin valtaa, ja mitä keinoja hän tulisi käyttämään voittaaksensa sen naisen vastustelut, jota hän rakastaa. Hän oli utelias näkemään sitä, sillä se olikin melkein ainoa tällä alalla, joka kuului hänen kokemuksensa ulkopuolelle.
Siksipä olikin hänelle ollut melkein pettymys, kun ei William ollut ottanut askeltakaan siihen suuntaan. Jo tällä asteella huomasi tyttö koko joukon selvemmin, kuin William itse, hänen koittavat tunteensa; mutta juuri siksi ei hän voinut ymmärtää hänen ujouttaan siinä suhteessa.