Kantapäät rapsahtivat taas kalliota vasten ja askeleet etenivät…
William oli noussut ylös. Hänestä tuntui kuin jotakin pitäisi sanoa, mutta hän ei löytänyt sanoja. Kaikki ivalliset pilkkapuheet olisivat takertuneet kielelle ja omille inhimillisille tunteilleen puuttui häneltä ilmaisukeinoja.
He kulkivat äänettöminä takaisin kylpölää kohti.
Jälkeen illallisen tapasivat he taas toisensa ihmisvilinässä, joka aaltoili edestakaisin kylpölän sillalla. Vanha täti istui penkillänsä ja neljä nuorta olivat aluksi yhtä joukkoa. Pelle Wahlberg oli nyt niin omituinen. Hän voi vaieta pitkiksi ajoiksi yhtämittaa, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä hillittyä ja pehmeää. Pieni kuustoista vuotias ylioppilaskokelas kulki hänen rinnallaan ja oli, jos mahdollista, vieläkin hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän näytti kalpealta kuun valossa, mutta uskollisuutta uhkuvat, kauniit silmät olivat saaneet syvemmän sisällön, ikäänkuin olisi hän ensikerran katsonut omaa elämänkohtaloansa vasten kasvoja.
Joukko alkoi harventua sillalta. Täti kääriysi väristellen peitehuiviinsa ja ikävöi lämpimään sänkyynsä, mutta hänellä ei ollut sydäntä häiritä nuoria. He olivat nyt, kuten tavallista, jakaantuneet kahdeksi pariksi.
Kuu kulki korkealla kylpölän edustalla olevan kallion yläpuolella, sulana hopeavirtana värähdellen lahdelman tummassa vesikuvastimessa. Kauempana Pelleskäristä kuului iloinen barytoniääni laulavan juomalaulua "Konung för en dag."
Seuraavana aamuna ihmetteli William Zimmermann itseään. Hän löysi itsensä hereillä, aivan ilmihereillä, jo niin aikaseen kuin kello 5. Hän tavallisesti voi ponnistelematta nukkua kello 9.
Turhaan turvausi hän vanhaan keinoonsa, kääntyi, koettaen saada vielä pienen aamu-unen. Hän tunsi kohta, että se olisi turhaa. Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä aivan perusteeton toive, mahdollisesti saada tavata neiti Hagbergia jo tänä aikaisena aamuhetkenä. Hän uskotteli itselleen, että neiti Hagbergin tietysti täytyi nousta aikasin ylös keräilemään tavaroitaan ja että hän samalla tuntisi halun saada sanoa hyvästit heidän kauniin, pienen kesä-idyllinsä ihastuttavalle puitteelle. Hänen onnistui niin täydellisesti sulautua tähän kuvitteluunsa, että hän lopuksi oli aivan vakuutettu siitä, että hän tapaisi tytön.
William kierteli kauan rannikkoja pitkin, meni kylpölän sillalle, missä hänen yksinäiset askeleensa kaikuen kumahtelivat ja hän tunsi itsensä vallan hämmästyneeksi siitä, kun ei mitään sairaloisen kalpeaa pikkuneitiä näkynytkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Kalle Hare, joka leveine saappaineen tulla tallusteli somerikon poikki ja huomattavasti hämmästyen tervehti muinaista juhlarunoilijaa, jota ei oltu totuttu näkemään tähän aikaan päivästä.
William päätti lopuksi mennä kiskomaan Pelleä ylös vuoteeltaan. Mutta
Pelle, unikeko, oli jo mennyt menojaan.