"Tuntuupa olevan useampiakin kuin me näköalalle hyvästit sanomassa", sanoi hän. He katsoivat hymyillen toisiansa silmiin ja kuuntelivat, askelet lähenivät ja äänet kuuluivat yhä selvemmin.
"Hyvä Jumala, miten täällä on kaunista!" sanoi Pelle — nuo kaksi olivat pysähtyneet kallionkielekkeelle aivan toisten pään päälle.
"Herranen aika, jospa voisin maalata noin! Voi sentään! Meidän Herramme on aika mestari. Me muut olemme vaan ilman aikojaan tuhruksia."
Mitä neiti Johnsson vastasi, tahi jos hän ollenkaan vastasi, ei voinut eroittaa, hän puhui aina niin hiljaa ja verhotulla äänellä. Mutta Pelle lasketteli edelleen samaan ajatussuuntaan, josta hän oli alkanut.
"Hyvät ihmiset! miksi täytyykin olla sellainen hutilus. Mitä? Oi, Jumalani, jospa voisinkin maalata noin — vai mitä? — niin voisimme mennä naimiseen huomenna."
"Mitä? Ettekö huoli minusta, sanokaa?" — — ja samassa oli tullut aivan toinen väre Pellen puheeseen. Se kävi niin pehmeäksi ja taipuisaksi. Muutos oli tapahtunut aivan yht'äkkiään, oli selvää että hän aivan edeltäpäin valmistamatta oli tullut tälle alalle ja että sanat olivat ryöstäytyneet melkein vastoin hänen tahtoansa.
"Sanokaa ettekö tahdo?"
Tuolla ylhäällä tuli niin hiljaista ja ne muutamat minutit, jotka kuluivat, tuntuivat kiusallisen pitkiltä noille kahdelle tuolla alhaalla. Tyttö oli noussut. William nojasi vielä maahan toisella polvellaan ja he katsoivat toisiansa silmiin omituisen juhlatunteen valtaamina, johon sekottui häpeän tunnetta, kuin jos he äkkiarvaamatta olisivat tavanneet toisensa kuuntelemassa oven takana, jonka toisella puolella kaksi ihmistä luuli häiritsemättömässä rauhassa keskustelevansa elämänsä pyhimpiä ja enin yksityisiä asioita.
Mutta oli myös jotain muutakin, joka valtasi heidät molemmat, se oli melkein kateutta, tunne omasta köyhyydestä. Noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden välitöntä tunnetta, joka pysähdyttää onnensa lennostaan, ilman tuskallista epäilyä, omaa tunnelmaansa ennakolta rikki nyppimättä, noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden uskoa ja elämänrohkeutta ja jaloa, kaunista ajattelemattomuutta — ne voivat rakastaa ne kaksi.
Ja ensikerran tunsivat nuo toiset, jotka olivat leikkineet kesäleikkiänsä, kumpikin salaisesti luullen olevansa vaaraa vasten varustetut, kyllästyvänsä tuohon tyhjään, pintapuoliseen leikkiin ja tunsivat ikävöitsemistä antautua kokonaan hyvineen, pahoineen, ilman arveluitta, epäilyittä.