Williamilla oli paikka sanomalehden toimituksessa, asema, joka hyvin sopi hänelle ja antoi hänelle hänen toimeentulonsa. Sill'aikaa kun hän oli poissa, voisi joku toinen tunkeutua sijaan ja anastaa hänen paikkansa. William itse ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta, mutta äidin hyvää tarkoittava itsensäsäilyttämisvaisto oli vaaran käsittänyt, ja siksi oli hän maannut paikallaan, kuin uskollinen koira vartioiden isäntänsä omaisuutta.
Ikäviä päiviä olivat olleet nämät kesäpäivät, vailla muuta iloa kuin työn tuottama. Mutta itse tätä työtä oli äiti oppinut rakastamaan, sillä hän tunsi, kuinka se solmi yhä lujemmin hänet pojan maailmaan, antoi hänelle tuhat salaista tietä tulla häntä lähemmäksi, tarttua kiinni hänen harrastuksiinsa, taistellen saavuttaa hänen kunnioituksensa — ja rakkautensa.
Säännöllisesti, yksitoikkoisesti kului aika. Työtunnit, aterioimisajat, lepo ja virkistyshetket — siinä hänen päivänsä. Viimemainittuja ei hän lyönyt laimin. Hän kylpi ja teki pitkiä kävelyretkiä. Hän piti ylpeytenään että Williamilla olisi terve, kaunis vanha äiti, jota hänen ei koskaan tarvitsisi häveten kulettaa käsikoukussaan ja jonka ryhtiä ja voimaa hänen mieluimmin tulisi ihaella hiukan, hiukkasen vain.
Tuttujansa ei hän usein tavannut; useimmat lintusista olivat liitäneet pois kesän ajaksi. Ainoa, joka silloin tällöin tuli hänen luoksensa oli herra Hedström. Mutta tätä kunnon miestä, jolla ei ollut varaa asettua maalle, vaivasi alituinen alakuloisuus, jonka vuoksi hänen seuransa ei ollut mitä huvittavinta. Kaiken onnettomuuden lisäksi oli hän vielä tilapäisesti leski; pikku rouva oli kolmannen luokan vaunuissa lähetetty vieraanvaraisten sukulaisten luo Smoolantiin, vahvistaakseen siellä voimiaan vuohenmaidolla ja havupuiden tuoksulla.
Yhden ainoan kirjeen oli äiti saanut Williamilta kesän kuluessa. Tässä ilmoitettiin hänelle — neljällä rivillä — että hän oli Lysekilissä ja aikoi oleskella siellä jonkun aikaa. Likemmä kahteen kuukauteen ei hän sitte ollut antanut mitään kuulla itsestään, äiti ei edes tietänyt, missä hän oli, ja Williamin vaiteliaisuus alkoi tehdä hänet levottomaksi.
Mutta tämä oli jotain, jota täytyy kärsiä, hän ei kaikella tarmollansakaan voinut mitään tässä asiassa. Tämä kesä oli kuollut piste hänen elämässänsä, jonka yli hänen täytyi koettaa päästä. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja malttaa mielensä.
Mutta ei ollut niinkään helppoa malttaa mieltänsä. Hänen ajatuksensa lensivät heti pojan luo niinpiankun päivätyön kovat ohjat olivat löyhtyneet. Ja päivän toisensa perästä kuluessa kasvoi tuskakin yhä, leviten hänen mielensä pohjalle ja verhoten kaikki mustalla pohjavärillään.
Ja yhäti kiiti hänen mielikuvituksensa samaa pimeätä tietä pitkin, jossa se niin usein oli väsyksiin asti juossut. Jälleen ja jälleen kaikui hänen korviinsa nuo kaksi sanaa, joihin poika oli keskittänyt elämäntunnustuksensa: "halvattu sisällisesti!"
Niin makasi hän jälleen eräänä elokuun iltana leposohvallaan käännähdellen kalvavassa levottomuudessaan poikansa ja hänen tulevaisuutensa tähden; oli kuin katseleisi hän yli aution nummen, pimeän ja viluisen, missä ei yksikään tuore oksa voinut versoa, eikä ainoakaan vihreä taimi juurtua. Hän näki ihmiselämän, koko ihmiselämän niin aution, niin tyhjän, niin pimeän, ei ulkonaisten olosuhteiden, vaan koko tahdonsuuntansa tähden. Ja tuo ihmiselämä oli sen olennon, jota ainoata hän rakasti koko maailmassa. Äiti näki poikansa hitaasti, vastustelematta soluvan alaspäin ja kuitenkaan ei ollut hänellä voimaa pysähyttää häntä, pidättää häntä menemästä! Hän olisi tahtonut ravistaa häntä olkapäistä, huutaa hänen korviinsa: Nouse! Jännitä lihaksesi! Ryhdy työhön! — mutta huuto kuoli hänen huulillensa, sillä hän tunsi, ettei hän mitään voinut. Oma tahtonsa ainoastaan voi pelastaa hänen poikansa — mutta hän ei usko tahdon voimaan. Niin, uskoa hän tarvitsi, uskoa omaan ponnistukseen, onneen ja edistykseen. Hänellä itsellään oli uskoa siirtämään vuoria ja kuolemankin voittamaan — ja hän ei voinut hitustakaan siitä antaa lapselleen.
"Halvattu sisällisesti."