"Mitä sinulla on siellä tekemistä?"
Pelle hymyili yhä harvinaisen säveästi.
"Oh, ei juuri mitään. Voisi olla hauska nähdä maakuntaa. En ole koskaan ollut siellä. Luonto kuuluu olevan siellä hyvin omituista."
"Niin se varmaan on hyvin omituista", sanoi William merkitseväisesti. "Sinä matkustat sinne syömään puuroa. Sinä tulet voimaan siellä paksusti."
Pelle vilkasi sivulta häneen ja ajatteli: "mitä hittoa hän tarkoittaa?
Hänen äänensä kajahti niin merkillisen hermostuneelta."
KAHDEKSAS LUKU.
Äidistä oli kesä ollut pitkä. Se oli ollut ikäänkuin raskasta, yksitoikkoista koneen polkemista päivä päivän perästä saadaksensa ajan kulumaan. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka kiintyvät yhteen ainoaan asiaan niin lujasti, että se karkoittaa jokaisen muun ajatuksen ja tunteen. Hänen elämässänsä ennen oli kaiken hänen harrastuksensa esineenä ollut hänen miehensä, ja niin kauan kuin hän eli, ei ollut mitään jäänyt heidän lapselleen. Nyt oli isä ja puoliso kuollut ja paikan, joka täten oli jäänyt avoimeksi, oli poika luonnollisesti kyllä tullut täyttämään. Sillä tunteiden voimakkaisuudella, joka oli keskustana äidin luonteessa, oli hän omistanut omaksensa tuon laiminlyödyn, jähmettyneen lapsen, hän antausi niin kokonaan rakkaudelleen, että kaikki muu maailmassa oli hänestä vähäpätöistä, ellei se tavalla tai toisella ollut jossain suhteessa hänen poikaansa. Kaikki se raitis, luonnollinen itsekkäisyys, jota äiti kukoistusaikanaan oli käyttänyt omana elämänsä ja onnensa vaatimusten tyydyttämiseksi, oli nyt keräytynyt syväksi hellyyden lähteeksi, jolla äiti koki vaalia pojan onnea ja elämää, sillä tässä elämässä asui hänen oma olentonsa ja tässä nuoressa veressä hänen sielunsa kuolemattomuus.
Hän oli pysähtynyt Tukholmaan, sillä hän oli aivan välinpitämätön siitä missä oleskeli, kun ei hän kumminkaan voinut olla siellä, missä poikansa.
Tarkalla vaistollaan tunsi hän, että se oli jotain, josta hänen täytyi kieltäytyä. Kosto siitä koituisi heidän välillensä ja tekisi sen elämän-ilman ummehtuneeksi ja tukahduttavaksi. Poika pitäisi sen painavana siteenä ja repisi siitä itsensä irti.
Mutta oli myös toinenkin syy, jonka vuoksi äiti ei jättänyt kaupunkia. Hän tiesi varsin hyvin, että oli vaarallista olla sieltä poissa. Siellä voi tapahtua niin paljon ja poissaolevalla ei ole mitään osaa tapausten juoksussa. Poistuminen sieltä olisi ollut samaa, kuin päästää langat käsistänsä, tehdä älynsä ja vaikutuksensa voimattomaksi toimimaan itsensä säilyttämiseksi olemassaolon taistelussa; se olisi ollut asiain päätösaikojen laiminlyömistä ja otollisten asianhaarojen tuhlausta.