Hento kehkeymätön vartalo, vähän liian pitkä selästä, eikä suinkaan sopusuhtainen. Kaidat kasvot; silmät loistavat tummanruskeina, kuin kiillotettu pähkinä. Nenä liian suuri, ehdottomasti liian suuri ankaroiden kauneuden mittojen mukaan, suukin kenties liian pieni. Mutta kaikki sopii hyvin yhteen; eikä hennoisi toivoa sen toisin olevan.
Hänen tumma silkkinen matkalakkinsa vetäytyy hyvin hiusten mukaisesti, jotka niskaan ylöskiedottuina eivät näytä runsailta, sillä kankaan läpi voi eroittaa hänen päänsä hienot piirteet. Mutta varjostimen alta aaltoilevat ne kiiltävän mustina, keveissä kiehkuroissa.
Kaulansa ympäri on hän kietonut pitsiliinan, väriltään samanlaisen kuin hiuksetkin. Ilmakepeänä ja pehmosena peittää se hänen hartioitaan. Ja kun hän tuossa istuu viluissaan kokoonkyyristyneenä, on kuin näkisi jäätyneet, kalvakat kasvot savupilvestä pilkistävän.
Hän ei ole kaunis. Mutta noissa lapsellisissa piirteissä on jotain sanomattoman viehkeää, jotain avuttoman houkuttelevaa, joka saa sydämen heltymään. Ja tuo kehkeymätön varsi on kuin nuppu tuntemattoman kukan, se sisältää tuntemattoman kumman kiihoituksen. Ei tiedä mitä se sisällensä sulkee; tahtoo niin mielellään uneksia mahdollisuuksia rikkaita ja täyteläitä.
Tiedän hänen nimensä. Se on kaiverrettuna laattaan hänen matkalaukkunsa kupeessa ja näin sen aamusella hotellin taululla: miss Bowen Irlannista.
Hän matkustaa vanhemman naisen kera. Hän nähtävästikin matkustelee vain huviksensa. — —
Hän on siis rikas. Kenties jonkun vampyyrin tytär, joka imee hänen kotimaansa mehun, kansan auttamattomasti hätään kuihtuessa.
Suljen silmäni. En tahdo häntä nähdä — — —
Sade räiskyy yli purjekankaisen katon. Tuuli laulaa raakapuissa alakuloista syyslauluansa, laiva kallisteleiksi laineissa puolelle ja toiselle — tuudittaen hervotonna raskasta ruumistaan edestakaisin aalloissa. Matkatakkini on paksu ja pehmeä. Tuntuu kuin istuisin lämpimässä huoneessa koneellisesti keinutellen tuolia edestakaisin.
Tuolla kuvastuu hänen maansa eteeni: Ihana luonto: