Mehevinä vihreät niityt.
Metsät vaihtelevat väriänsä tuhansissa hienoissa vivahduksissa tummimmasta, melkeinpä mustasta havupuun vihreydestä aina vastapuhjenneen koivunlehden keveään, ilmahkoon värisävelmään, missä lehtivihreä on enemmän aavistettavaa kuin nähtävää.
Kellertäen loistavat vainiot auringonpaisteessa. Heikko tuulenhengähdys käy yli kypsyvän tähkän kuin kevyt varjo kuultavan kirkkaan taivaan poikki.
Kirkkaina päilyvät järvet. Niiden yllä värjyy ilma kesän kuumuudessa. Sinisenä ja syvänä kuvastelee avaruus niihin ja ne kuin ääretön silmä surukatseineen tuijottavat maailman kaikkeuteen.
Ihana luonto. Kaunis puite rajattoman kurjuuden taululle.
Mataloissa, likaisissa maakuopissa, missä ilma on epäterveellinen ja äikeä, missä voimaton köyhyys turhaan taistelee tautia ja kurjuutta vastaan — siellä elävät maan asukkaat elämäänsä, vieraiden ihmisten ulkomailla tuhlatessa niitä rikkauksia, jotka yhä suuremmassa määrässä keräytyvät heille, kuta enemmän irlantilaisten hätä kasvaa.
Mutta kauan on kuulunut kumeaa nurinaa. Ja tulee aika, jolloin viha sulut murtaa ja väkivalta ottaa, mitä oikeuden nimessä äsken pyydettiin. Ja kenties murhanenkeli — — —
Heikko huudahdus! Hätkähdin.
Katsahdan ylös. — Oh — sehän oli vaan mielikuva.
Venhe oli tehnyt vaarallisen käänteen ja pieni irlantilainen miss oli pelästynyt.