William ei tullut kotiin sinä aamupäivänä. Se kului hänen juostessansa hotellista hotelliin, kävellessänsä Norrbro'lla, Kuninkaallisessa puutarhassa, kaikkialla missä vaan voi toivoa tapaavansa etsittynsä. Lopuksi meni hän ja söi päivällisen puoleksi suutuksissaan, puoleksi iloissaan kirjeestä. Jo se vain että tytön päähän oli pistänyt kirjoittaa hänelle, osoitti…
Hän oli jo melkein unohtanut pienen kesäidyllinsä, kun tämä kirje tuli elvyttäen muistot jälleen. Oli tullut niin paljon väliin. Hedvig, Isabella ja Louise — hän oli solunut vanhoihin suhteihinsa, pääkaupungin elämä oli pyörtänyt hänet jälleen aaltoihinsa. Nyt tunsi hän taas keskellä tämän jokapäiväisen elämänsä, kesämuistojen kaikua, joka heikkona sointuna kohottausi erilleen taustan yksitoikkoisesta kohinasta.
Seuraavana päivänä näki hän erään hotellin matkustajailmoitusten joukossa tädin nimen. Hän meni sinne, mutta naiset olivat juuri edellisenä iltana palanneet takaisin Skooneen.
Kun hän tuli kotiin epäonnistuneelta löytöretkeltään, istuutui hän kirjettä vastaamaan.
Tukholmassa 23 p. lokakuuta.
Neiti Alma Hagberg.
Tepäs olette hieno, pieni neitonen!
Ellen tietäisi, että te perin juurin olette itseenne yhtä harmistunut, kuin minä olen teihin, niin tahtoisi varmaan ääni kirjeessäni käydä vieläkin nuhtelevammaksi. Mutta nyt kuultakoon vain rivien välitse hillityn lempeä surumielisyys siitä, että olette riistänyt yhden työpäivän minulta.
Koko lauantaipäivä kului kolkutusjahdissa jalon metsäotuksen perässä: Vaaniskelin kaikki Kustaa Aadolfin torin läheisyydessä olevat hotellit, vaan ei missään oltu nähty pikku neitiä, josta tahdoin saada selkoa. Germaania hotellissa näytti alussa lupaavalta. Siellä asui skoonelainen neiti tätineen — nimeä ei ovenvartija voinut muistaa. Minkänäköinen hän on — tyttö? Vaalea tai tumma? — Vaalea. (Hyvä!) — Pieni — — (no niin) laiha — — — (!?!) — — keski-ikäinen — — — (pötkin tieheni).
Rosenbadissa oli yksinäinen malmöläisneiti, nimeltä Haglund. Pyysin saada häntä nähdä, mutta arveltiin että siihen ei voitu myöntyä. Hän sitä paitsi oli tumma, sanottiin. Luikin edelleen. — —