"Jotakin muuta — niin. Se on helppo sanoa! Mutta mitä? Olemme kirjallisuuden käänneaikakaudessa. Uusi suunta, joka kymmenkunta vuotta sitte oli oikeutettu siksi, että se oli uusi rengas kehityksen ketjussa, on nyt tullut niin yleiseksi ja käynyt uskonkappaleeksi, joka painostaen ja uhaten ehkäisee runoilua Pohjolassa. Sen turvissa puhkeaa pikkukykyjä kuin sieniä maasta, eläen loiselämää kysymyksillä ja ongelmoilla, jotka uranaukasijat kymmenkunta vuotta sitte esittivät. Katso vaan kirjoja, jotka ilmestyvät täällä meillä. Realistista käsityöläistyötä! Kunnioitusta herättävää — jumal'auta — reseptin mukaan kokoonkyhättyjä — — ikäviä niin, ettei kukaan viitsi niitä lukea. Kuka viitsisi kuulla Nooran jälkeläisen yhdennessätoista sukupolvessa laususkelevan. Kun kuulen yhäti märehdittävän lauseita naisten sorrosta, inhoittaa se vaan minua. En yhäti voi käydä haikeaksi 'työmiesraukan' tähden. Olen myös nähnyt nälkää päivinäni; se ei ollenkaan ole vaarallista. Ja jos johonkin kelpaa, saa ruokaa aina lopuksi. Tahdon kirjoittaa romaanin tukkukauppias raukasta, joka parhaissa vuosissaan kuoli sydämen ympärille muodostuneen rasvakerrostuman tähden, syystä että oli syönyt liian hyvää ja juonut liian paljon. Hän myöskin on surkuteltava olento. Hän seurasi vaan halujansa. Luonto ei ollut antanut hänelle kylliksi aivoja pidättääkseen itseään, ja hän kärsi marttyyrikuoleman ruokahalunsa tähden. Ei yksin työmies ole surkuteltava. Kaikki olemme surkuteltavia, sillä meidän täytyy kaikkein kuolla."
Hän oli kiihoittunut puheestaan ja lopuksi seurasivat sanat toisiaan kuumeisessa kiireessä. Kun hän oli läähättänyt ilmoille viimeisen merkillisyytensä, voi äiti äänilajista kuulla, kuinka hän oikein nautti, kun luuli löytäneensä jotakin, jota äiti pitäisi hyvin törkeänä. Hän ei tietänyt että perusajatus siinä jota hän sanoi, oli sama mitä äiti niin usein itse, ennen häntä oli ajatellut.
"Olet kyllä oikeassa", sanoi äiti vaan. "Nuoressa kirjallisuudessamme on jotakin painostavaa, kokoonkutistunutta. Puuttuu aurinkoa — — etkö sinä voi sitä meille antaa?"
Poika nauroi, mutta tuon naurun läpi kuulsi jotain muutakin ja ääni, jonka olisi pitänyt olla leikkisä ja ivahtava oli kaiuton ja epävarma hänen vastatessaan:
"Osvald anna minulle aurinko! Ei, siitä ei tule mitään. Mutta aurinko tullee kai kerran vielä, ennemmin tai myöhemmin. Odotellessa kirjoittelen teatteriarvosteluja ja sanomalehtikirjoituksia. Muserran niskat ajatukseltani saada aikaan jotain oiva työtä. On ikävää käyskennellä tuntien itsensä aina jotakin omaavaksi, voimatta sitä kumminkaan koskaan synnyttää."
Tuossa oli taas sama apeamielisyys, jonka äiti luuli kesällä karkoittuneen; näin hiiviskeli se jälleen näkyville.
"Ja sinun kappaleesi, joka on otettu näyteltäväksi", sanoi äiti äänellä, jonka koetti tehdä niin huvittavaksi kuin mahdollista.
"Kappaleeni", vastasi poika halveksivaisesti kohouttaen olkapäitään. "Ivaa! Ivaa vaan parketille! Pieni tyttölerpukka, joka työntää kieltänsä yleisölle. Siinä koko juttu. — —"
Eräänä lokakuun päivänä kun William meni toimiston konttoriin oli siellä paikalliskirje hänelle. Hän avasi sen ja luki allekirjoituksen. A. Hagberg oli siinä. Ensi tuokiossa ei hän voinut saada selville, kuka tämä herra Hagberg oli, mutta seuraavassa sekunnissa tunsi hän hätkähdyksen rinnassansa, hän se oli.
Tyttö kirjoitti, että hän oli tullut Tukholmaan puhutellakseen lääkäriä. Kun se oli tehty, oli hän sijoittanut tädin kotiin, hotelliin, ja itse lähtenyt vaeltelemaan hämärän tullen. Hän oli ollut niin mielihyvissään, hän oli yksinänsä juonut suklaata kahvilassa Hallituskadun varrella ja lopuksi oli hän kahdeksan seudussa löytänyt itsensä vihellellen käymässä Kustaa Aadolfin toria pitkin. Nyt istui hän kotona, hotellissa, suloisessa sohvansa nurkassa poltellen pientä egyptiläistä sikariansa ja niin oli pistänyt päähän kirjoittaa herra Zimmermannille, että hän kumminkin tietäköön hänen olleen kaupungissa.