Hän oli kolmella rivillä vastannut Williamin kirjeesen ja ilmoitti tulopäivänsä. William jätti kirjeen äidille ja hän luki sen.
"Tuletko myös junalle?" sanoi hän.
"En."
Ensimmäinen jälleennäkeminen olisi nuorilla oleva kahdenkeskinen.
Molly oli saanut aamiaispöydän juhlallisesti katetuksi, kun rattaat pysähtyivät oven eteen.
Alma meni kohta huoneesensa järjestämään hiukan pukuaan, tavaroista huolehtiminen jäi Williamin osaksi.
Juuri kun hän ja Molly hilasivat otsansa hiessä rappuja ylös suurta matka-arkkua, aukasi äiti etehisen oven. Ehdottomastikin täytyi hänen hymyillä tälle näylle.
"En olisi koskaan uskonut saavani tätä nähdä."
"Etkö", vastasi William leikkisästi, vaikka nähtävästikin hieman hämillään.
Hän oli aivan kuin toinen ihminen, äärimmäisyydet olivat vaihtuneet toisesta toiseen, ukosta oli tullut poika. Hänen naurunsa kaiku oli niin raikas, se oli luonnollista ja sydämellistä, hän oli tullut puheliaaksi ja ilomieliseksi ja hänen asennossaankin oli tapahtunut muutos, huoleton reippaus oli astunut entisen, itsetietoisen jäykkyyden sijalle. Hän tuntui hakevan kulkuväylää sisällään asuvalle, sidotulle voimalleen; kerta toisensa perästä otti hän äitiä vyötäröltä ja koetti nostaa häntä laattialta. Almaa hän pyörähytteli tuon tuostakin aivan empimättä, kumminkin jonkunmoisella hellällä varovaisuudella kuin pientä, haprasta kapinetta, jota täytyy katsoen kosketella.