Tulen äitini luota, missä illan olen viettänyt; nyt on jouluaamu ja pitäisi kai pannakseni levolle, mutta tunnen, että minun täytyy saada puhella hetkinen kanssasi. On niin omituista, että sinä olet poissa. Minusta tuntuu kuin sinun täytyisi olla mukana jokaisessa pikkuasiassakin mikä minulle tapahtuu, jokaisessa ajatuksessa, jonka ajattelen ja kaikessa mitä tunnen, jota en voi sinulle ilmaista — sillä sen kirjoittaminen vaatisi koko elämäni ajan — tuntuu ikäänkuin petollisesti pidättäisin sinulta jotakin, joka on sinun omaisuuttasi.
Kuin nytkin tämän jouluaamutunnelmani.
Lamppu suhisee. Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista, nautin siitä koko sydämelläni.
Tässä yksinäisyyden tunteessa on jotain niin elvyttävää. On kuin kaikki johtolangat minun ja maailman välillä olisivat poistetut ja istuisin itse korkealla ilmassa ja kuulisin ainoastaan äänen tuolta alhaalta kuin kaukaisen, surullisen laulun, himmeän ja katkonaisen — — — olemassaolon autiuuden, elämän unelmarunsaan surumielisyyden laskiessa pääni päälle kuin lepakon suunnaton siipi.
Ja silloin — silloin käyn minä tuntehikkaaksi kuin, ein Mops, wenn er zum ersten Male liebt!
Tunnen itseni niin köyhäksi. Aineellisesti ei. — Onhan 50 kruunua kotelossani vielä, en henkisestikään, sillä minulla on runoilijakuume ja mielikuvitus hehkuu polttaen päässäni.
Mutta tunnen valtavaa halua, voimakkaan, imevän, kuihduttavan ikävöitsemisen antaa. Se on polttavaa kuin velan tuntemus — velan, joka tasoittuisi sillä että minä — joskin vaan tuokioksi tai pariksi valeleisin loistetta elämääsi, saisin kelmeän, sairaloisen veresi raikkaana pulppuamaan suonissasi, opettaisin sinut oikein elävästi ja lämpimästi tuntemaan olemassaolon suuren, mahtavan, huikaisevan ihanuuden siivenlyönnit — — — josta en itse tiedä mitään.
Voimattomuuteni painaa minut maahan. Tunnen itseni niin köyhäksi — niin köyhäksi.
W. Z.
Joulujen välissä muutti William äidin huoneisiin ja tammikuun alkupäivinä palasi Alma Skoonesta.