William oli loistavalla tuulellaan ja hän kertoi äidille ensi kerran itsestään. Alussa tuntui puhuminen hänestä olevan vaikeaa, sanat tulivat pieninä, lyhyinä lauselmina ja näyttipä kuin olisi vaatinut ponnistusta saada ne sanotuksi; mutta vähitellen tempasi aine hänet mukaansa, kuvaukseen tuli lämpöä ja runollinen pohjasävel, jota äiti ei koskaan ollut hänessä huomannut. Hän makasi kuunnellen jokaista ilmettä, jokaista väreilyä poikansa äänessä; hän tuskin uskalsi hengittääkään, peläten kadottavansa yhden ainoaankaan vivahduksen — hän kuuli oman sydänsykintänsä.
William viivähti kesämuistelmissa, poimiskellen esille toisen tuoksahtavan pikku kukkavihkosen toisensa perästä heille molemmille iloksi. Hän kuvasi ensi tapaamisen Tukholmassa, toi esille omat tunnelmansa; antoi hänelle lyhyin piirtein rakkausjuttunsa. Ja kun hän oli lopettanut, meni hän äidin luo, nojasi päänsä hänen polvelleen.
"Luuletko, että ihaelen liiaksi?" sanoi hän. Tämä oli viime ilmaus hänen epäileväisyydestään, mutta siinä ei ollut entistä katkeraa terävyyttä, puhe oli pehmeää, hellää ja luottavaa kuin lapsen.
Äiti silitti vaan kädellään hänen päänsä yli. Hän ei voinut mitään vastata, oli kuin olisi hän tukehtua, kuin kuolisi hän onnesta.
"Poikani!" — kuului hiljaa tuokion kuluttua. — "Poikaseni! Oi kuinka tätä olen ikävöinyt!"
Pojalle selveni yht'äkkiään, kuinka syvästi tätä rajatonta rakkautta, hänen arkuutensa ja puuttuva luottamuksensa oli mahtanut haavoittaa ja vaivata kuluneena aikana.
"En voinut puhua; minulla ei koskaan ole ollut ketään kenen kanssa puhella. — Se on ruotsalaisen onnettomuus, että hän ei voi puhua. Ajatukset ja tunteet polttavat kuluttaen sisällä, kun eivät pääse ilmoille. — Olet niin erilainen kuin minä."
"Kuulun toiseen sukupolveen kuin sinä. Kenties syynä on myöskin se — —."
Kun William tuli kotiin yöllä, istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti:
Runoelmani!